Tällä kaudella on nähty poikkeuksellisen paljon rajoja rikkovaa musiikkiteatteria, tuoreimpana Studio Pasilan näyttämölle ensi-iltaan tullut hillitön musiikkikomedia Uusi Eden.
Helsingin Kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotantona valmistunut groteski musikaali kertoo siitä, mitä Helsingin Pasilassa puuhaillaan maailmanlopun jälkeen. Globaali ydinsota on pyyhkäissyt kaiken sileäksi, mutta sattuman oikusta yksi teatterirakennus ja henkilökunnan rippeet ovat säästyneet tuholta.
Teatterin raunioille on muotoutunut yhteisö, jota sen asukkaat alkavat kutsua Uudeksi Edeniksi. On helppo nähdä yhtymäkohtia suomalaisten siirtolaisten ennen aikaan kaukomaille rakentamiin pikku onneloihin ja sointuloihin, jotka kaikki sortuivat mahdottomuuteensa – lähinnä ihmisluonteen heikkouksiin ja tiettyihin toistuviin kaavoihin.
Kaiken jatkuvuudesta ja muuttumattomuudesta viestii sekin, että Uuden Edenin asetelma seurailee kuin alleviivaten William Shakespearen yli 400 vuotta sitten kirjoittamaa Julius Caesar -näytelmää. Myös ydinsodan jälkeisestä paratiisista näyttää löytyvän Caesarinsa ja Brutuksensa.
Teatterin entinen talkkari luotsaa pientä yhteisöään diktaattorin ottein. Tiina Peltosen upeasti esittämän ”Äidin” johdolla teatterilaiset ovat jopa suostuneet hylkäämään entiset, turhiksi koetut tehtävänsä, koska ”teatterin aika on sitten kun muut asiat ovat kunnossa”. Kuulostaa hallitusohjelman kirjaukselta, ja lienee tarkoituskin. Ohjaaja Juho Mantereen käsikirjoituksessa kettuillaan tasapuolisesti moneen suuntaan.
Uuden Edenin yhteisössä vain kirkasotsainen Sonja (Anna-Sofia Tuominen) jaksaa taistella kauniin ja hyödyttömän, kuten teatterin puolesta. Shakespearea rakastavasta näyttelijäopiskelijasta oli juuri tulossa ”oikea näyttelijä”, kun ydinpommi murskasi haaveet.
Kun Äiti sattuu kaivamaan kauppakeskus Triplan raunioista vielä yhden eloonjääneen, pizzalähetti Petterin (Miiko Toiviainen), on koko pakka hetkessä sekaisin. Ydinsodan raunioista esiin rämpinyt porukka oli vannonut toisilleen, ettei toistaisi menneisyyden virheitä, mutta kuinkahan käy? Enempää juonta spoilaamatta jotakin murenee, kun pizzaa kuskaavalle poikaparalle selviää, miten Pasilan kirjava sakki on selvinnyt hengissä ja mistä kokin loihtima herkku, ”Edenin pata”, onkaan tehty.
Seuraa kujanjuoksua, ja koston kierre uhkaa. Uuden yhteiskunnan iskulauseena hoetusta ”rakkaudesta ja harmoniasta” ei ole pian rippeitäkään jäljellä. Ja herää kysymys, oliko ollut siihenkään asti.
© Otto-Ville Väätäinen
Uusi Eden nostaa puutteen ja kärsimyksen koomisiin mittasuhteisiin, ja törmäyttää lohduttoman kauhukuvansa musikaaleille tyypilliseksi koettuun kevyeen ilonpitoon. Mieleen nousee kuva uppoavasta Titanicista, jonka tanssisalissa viulut soivat viimeiseen asti.
Nuoren polven lupaaviin teatterisäveltäjiin lukeutuva Henri Lyysaari johtaa pientä orkesteriaan itse koskettimien takaa. Kvartetti rokkaa, ja vaihtaa välillä sujuvasti akustisemmalle vaihteelle sekä tarjoilee sopivasti melodisia yllätyksiä ja harmonisia herkkuja – kuten hyvän musikaalimusiikin kuulukin.
Eikä näyttämölläkään ole pulaa taidoista tai tulkinnasta. Loistavasti näyttelevän ja laulavan keskuskolmikon seurassa loistaa Priscillasta ja Pienestä merenneidosta tuttuja musiikkiteatterin tähtiä Niki Rauténista Mikko Vihmaan ja Ushma Olavasta Unto Nuoraan.
Uusi Eden on peräisin musiikkiteatterin nyrjähtäneeltä laidalta. Se ei todellakaan ole valtavirta- vaan pikemminkin vastavirtamusikaali, joka haraa välillä itseäänkin vastaan, kunnes heittäytyy pilailemaan Disney-musikaalien kliseillä. Tämä, jos mikä, on sananmukaisesti ”maailmanlopun musikaali”, kun ruumiitkin lopulta steppailevat säihkyvissä silinterihatuissaan.
Kaiken karnevalisminsa alla musikaali tuntuu pohtivan missä menee raja, jos vaakakupeissa ovat oma selviytyminen ja yhteinen pyrkimys parempaan tulevaisuuteen? Ainahan voi ainakin toivoa parasta, ja mikä olisikaan parempi paikka sille kuin Studio Pasilan katsomo. Juuri teatterissa on lupa haaveilla maailmasta, joka ei ole mahdollinen muualla.
Tommi Saarela
