Kansallisoopperan Alminsalissa kantaesityksensä saanut Earthrise (2024) muodosti Helsinki Early Music Festivalille oivan päätöshuipennuksen. Aleksi Barrièren tekstiä ja ohjausta, Juha T. Koskisen, Anni Elif Egecioglun ja Marianna Henrikssonin musiikkia sekä Lucia Schmidtin videosuunnittelua yhdistävä produktio tarjosi erinomaista musiikkiteatteria astronomi ja matemaatikko Johannes Keplerin ja tämän äidin Katharina Keplerin elämästä nivoutuen uuden ajan alun maailmaan heidän ympärillään
Helsinki Early Music Festivalin, Suomalaisen Barokkiorkesterin, La Chambre aux échos -kollektiivin yhteistyössä Suomen kansallisoopperan ja -baletin kanssa toteuttama Earthrise rakentuu puhuttelevista näyttämöllisistä kuvaelmista, jotka peilaavat länsimaisen tietoisuuden löytöretkiä ja umpikujia tarkoin suodatetussa kerronnallisessa ketjussaan, jonka aikaan ja tilaan ankkuroidut tapahtumat ilmentävät samalla jotakin perustavanlaatuisen universaalia.
Earthrisen musiikissa yhdistyvät Koskisen ja Egecioglun sävellykset ja improvisaatiot sekä useat varhaisbarokin teokset sellaisilta Keplerin aikalaisilta kuten Phlilippe de Monte, Kryštof Harant, Samuel Scheidt, Michael Praetorius ja Johann Herman Schein. Heitä hieman myöhemmin vaikuttanut Romanus Weichlein edustaa teoksessa ”tulevaisuuden” musiikkia. Vaikka Galileo Galilein säveltäjä-isä Vincenzo ei ole musiikillaan läsnä, libretto sivuaa kuitenkin hänen ajatuksiaan kontrapunktin turmiollisuudesta.
Musiikkiteatterin maailmassa Earthrisea edeltää kaksi verrattain tuoretta Kepler-aiheista tutkielmaa, Philip Glassin jälkiminimalistinen ooppera Kepler (2008) sekä Tim Wattsin barokkihenkinen näyttämöteos Kepler’s Trial (2017). Siirryttäessä ajassa hieman taaksepäin vastaan tulee vielä Paul Hindemithin viisinäytöksien ooppera Die Harmonie der Welt (1956-57). Vaikka kaikki edellä mainitut teokset ammentavatkin paljolti samoista lähteistä, onnistuu Earthrise punomaan niistä kaikkein monikerroksisimman ja yhtenäisimmän näyttämöllisen kokonaisuuden.
Teoksen nimeen sisältyy kaksoismerkitys sen viitatessa niin Apollo 8:n miehistöön kuuluneen astronautti William Andersin jouluaattona 1968 kuun kiertoradalta ottamaan ikoniseen valokuvaan – josta sittemmin tuli ympäristötietoisuuden symboli – kuin Keplerin omiin visioihin kuusta käsin nähdystä maasta, jotka toimivat kimmokkeena hänen tieteisromaanilleen Somnium eli Uni (1608), joka julkaistiin postuumisti vuonna 1634.
Sisäkkäisistä unisykleistä rakentuva Earthrise läpäisee useita tietoisuuden tasoja yhdistäessään kuun fantasianäkyjä maanpäällisiin painajaisiin tarkastellessaan uuden ajan alkuaskelia saavutuksineen ja törmäyksineen muistuttaen hämmästyttävän paljon tämänhetkistä todellisuuttamme.
Teos alkaa prologilla omassa ajassamme. Soitinyhtyeen Allegro doloroso -tekstuurin lomaan kietoutuu Egecioglun murahdukset, joissa kaikuvat jääkarhun ja globaalin epäoikeudenmukaisuuden äänet. Juhannus Koskenkorvan sävellykseksi mainittu Requiem for Ursus Maritimus keskeytyy kuitenkin pian yleisön joukosta esitettyihin näyttelijä Thomas Kellnerin vastalauseisiin. Tämä hyppää lavalle kyseenalaistamaan teoksen estetiikkaa, sivuten sarkastisissa huomioissaan myös lukemattomien tietoisuutta lisäävien ilmastonmuutosta käsittelevien teosten problematiikkaa, jota ovat pohtineet myös monet säveltäjät, kuten Brett Dean ja Gabriella Smith.
Kellnerin ja Egecioglun näyttämällinen keskustelu kiertyy pian Kepleriin muodostaen vahvasti Monty Python -henkisen sillan siirtymään neljän vuosisadan taakse. Uneksiessaan 1600-luvun alusta Kellner omaksuu Johannes Keplerin roolin Egecioglun vokaalisten ja näyttämöllisten tulkintojen personifioidessa draaman muita toimijoita, joiden joukossa tavataan myös Katharina Kepler. Kolmen uniellipsin radat kietovat Keplerit uuden ajan varhaisvuosien Prahaan, jonka kortteleissa tiede ja kansanusko sekoittuvat pikkumaisiin valtapeleihin ja kristillisten doktriinien törmäyksiin niin musiikissa, tekstissä kuin näyttämökuvituksessakin.
Ajan hengessä Earthrisen sointeihin ilmestyy osuvia katkelmia varhaisbarokista; teoksia, joita Kepler on hyvin saattanut kuulla soitettavan kotikaupungissaan alkaen de Monten Quare tristis es, anima measta (1574) ja Harantin Sanctuksesta (1602), joiden lumoavan ilmeikkäistä esityksistä vastasivat illan eriomaiset muusikot, Anthony Marini ja Kaisa Ruotsalainen, viulu, Tuula Riisalo, alttoviulu, Louna Hosia, viola da gamba, Anna Rinta-Rahko, violone, ja Eero Palviainen, luuttu, Henrikssonin johtaessa FiBO-kollegojaan cembalon, urkujen ja nokkahuilun ääreltä.
Egecioglun vokaaliosuuksissa ja -improvisaatioissa herää henkiin kuvitelma 1600-luvun kansanmusiikista punoutuen yhteen Koskisen ja Henrikssonin orkesterisovitusten kanssa. Libuše, Fjordhilde’s Recitatives, Witch Litany and What Kind of Animal is the Earth toimivat samalla naiseuden kuvauksina niin perimätiedon, henkilöiden kuin yhteiskunnallisen asemankin ilmentäjinä.
”Esittämiäni hahmoja läpäisee äitiys, syvä̈ itsetuntemus ja jonkinlainen kehon ulkopuolinen tietoisuus, joka liittyy laajempaan ymmärrykseen siitä, miten maapallo ja siten kaikki elävä̈ on yhteydessä̈ maailmankaikkeuteen. Johannes Keplerin tosielämän tarinassa on koskettavaa, että̈ hänet kasvatti nainen, joka uskoi näihin asioihin ja eli niiden mukaan, mutta Kepler hylkäsi ne osittain, kun hänestä tuli matemaatikko, joka liikkui tieteellisissä̈ sfääreissä̈ ja oli mukana modernin tieteen perustamisessa. Myöhemmin Kepler kuitenkin integroi tämän muinaisen viisauden työhönsä̈ takaisin, kuten käy ilmi viimeisessä̈ laulussamme, joka sai inspiraationsa hänen myöhäisistä̈ kirjoituksistaan”, kertoo Egecioglu kertoo ohjelmakirjassa..
Katharina Keplerin kaltaisilla naisilla oli tietoa luonnonlääkityksestä, ja koska he olivat eristäytyneitä̈ leskiä̈, heitä̈ oli helpompi nälviä̈ ja syyttää̈ noituudesta. Heidän kauttaan kulki suuri määrä̈ kansantietoa ja musiikkiperinnettä, joka kaikki on kadonnut ajan saatossa, koska se oli enimmäkseen kirjoittamatonta. Osuuteni teoksessa pyrkivät herättämään nuo kadonneet äänet henkiin”, ”, Egecioglu ohjelmakirjassa.
Soivaa diskurssia yhtenäistävät Koskisen alkuperäismusiikki ja orkestraatiot, joissa on kuultavissa säveltäjälle ominainen yksityiskohtien kuulaus ja taiten sommiteltu kudos, johon improvisaatiot ja barokkisävellykset sulautuvat. Nämä interpolaatiot kuljettavat musiikkia den Monten, Harantin, Scheidtin kahden Ludi musici -katkelman (1621) sekä Praetoriuksen Nun bitten wir den Heiligen Geist (1605) -sovituksen ja Katharina Keplerin sanoja säestämään valitun Schein-toisinnon välillä, nivoen ne myös Egecioglun vangitsevien improvisaatioiden maailmaan.
Earthrisen kiertyessä auki Keplerin astronomiset ja kirjalliset saavutukset piirtyvät vasten ajan uskonnollisia ja poliittisia jännitteitä, jotka kulminoituvat kolmikymmenvuotisen sodan puhkeamiseen ja reformaation vanavedessä voimistuneen puritanismin uudelleen lietsomiin noitavainoihin. Niinpä Keplerin tutkimuksen planeettojen kiertoradoista ja scifi-fantasiat kuun maisemista törmäävät maailmaan, joka on suistumassa yhä pahempaan kurimukseen, johon hänen äitinsä tuskaisen pitkä noitaoikeudenkäynti kirjoittaa oman painajaismaisen lukunsa
Witch Litanyn purevista mietelmistä avautuu Earthrisen soiva summa, jota kehystää kaksi Koskisen hienovireistä kuvaelmaa, Lullaby ja Postlude. Niiden välissä kuullaan Weichleinin taidokas Sonaatti nro 3, op. 1 (1695) sekä laaja päätösmeditaatio What Kind of Animal is the Earth, joka pukee Keplerin Harmonices Mundin sanat huikean monikieliseen asuun.
Earthrisen ydin on Kellnerin ja Egecioglun saumattomassa yhteistyössä, jonka tarkkanäköisyyttä syventävät niin lavan oikeaan reunaan sijoitetun orkesterin kaleidoskooppinen kaikkeus kuin Schmidtin alati oivaltava kolmen näytön videosuunnittelu, joka yhdistelee tarkoin punniten taivaankappaleiden muotojen ja liikkeiden kuvitusta, karttoja sekä Olaus Magnuksen ja hänen aikalaistensa puupiirroksia orgaanisesti teoksen kerronnan kokonaisuutta peilaten. Étienne Exbrayatin valosuunnittelu ja Timo Kurkikankaan äänisuunnittelu viimeistelevät lumovoimaisen lopputuloksen.
Läpi Earthrisen dramaturgisen kaaren kulkee Kellnerin ja Egecioglun verraton taito kanavoida Barrièren monikielisen tekstin hienoimmatkin vivahteet soivaksi puheeksi ja lauluksi olipa kielenä sitten saksa, tšekki, englanti, suomi, latina tai mikä milloinkin. Siinä määrin luontevia olivat nämä kielelliset siirtymät, että kuulija omaksui nopeasti niiden tarjoaman universaalin näkökulman ottaen libreton monet lingvistiset käänteet vastaan sellaisenaan, osana teoksen saumattoman laajaa ilmaisuasteikkoa.
Kokonaisuutta tarkastellen Earthrise onnistuu yhdistämään historiallisia elementtejä ja fantasiaa harvinaislaatuisella tavalla muodostaen syvästi merkityksellisen musiikkiteatterielämyksen, jonka omintakeiset ilmaisukeinot tekevät kunniaa alkujuurilleen. Earthrisen monimuotoinen materiaali sulautuu orgaaniseksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi, jonka ote kuulijan kantaa pitkälle teoksen päätöstahtien tuolle puolen.
Pidemmällä aikajänteellä peilaten Earthrisen ilmaisukeinojen valikoimasta löytyy yhtäläisyyksiä Barrièren ja Koskisen edellisen yhteistyön, Ophelia/Tiefseen (2016) maailmaan. Samalla sen aihevalinta sivuaa ohjaajan ja Kaija Saariahon Reconnaissancen (2020 tieteismadrigaalia. Kun Kyseessä on näin rikas ja monisäikeinen musiikkiteatteriteos, toivoa sopii, että nyt nähtyjen kolmen hienon esityksen rinnalle saadaan pian jatkoa, jotta Earthrisen näyttämölliset mahdollisuudet saisivat kasvaa täyteen mittaansa ajan tuoman syvyyden myötä.
•••
Earthrise Alminsalissa. Aleksi Barrière, teksti ja ohjaus, Juha T. Koskinen, uusi musiikki, Anni Elif Egecioglu, laulut ja vokaali-improvisaatiot, Thomas Kellner, näyttelijä, Suomalainen barokkiorkesteri, Marianna Henriksson, vanhan musiikin kokonaisuus ja soitinyhtyeen joht., Étienne Exbrayat, valosuunnittelu, Lucia Schmidt, videosuunnittelu, Timo Kurkikangas, äänisuunnittelu.
