Susanna Leinosen teos Breaking the Fury oli liikkeellisesti ja visuaalisesti kiinnostava, mutta masentavan monotoninen musiikki oli kompastuskivenä.
Kansallisbaletin kauden huipentuma oli Tero Saarisen Kullervon uudelleen tuleminen. Toissa vuonna kantaesityksensä saanut, Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaan perustuva teos jäi silloin hieman keskeneräiseksi, mutta nyt koreografi oli saanut draaman imun kuntoon, ja Hannu Linnun väkevä musiikinjohto kruunasi annin koskettavaksi.
Voitto olikin baletille tarpeen, sillä muuten kausi on jäänyt luvattoman valjuksi. Viimeisenä ensi-iltana nähtiin viikko sitten neljän suomalaisen koreografin teoksista koostuva Voima. Susanna Leinonen, Jyrki Karttunen, Virpi Pahkinen ja Jorma Uotinen ovat todellakin suomalaisen tanssin voimahahmoja, mutta edes se ei riittänyt täysipainoiseen iltaan.
Parasta musiikin ja tanssin kokonaisuutta tarjosi Virpi Pahkinen Einojuhani Rautavaaran musiikkiin perustuvassa teoksessa Cantus arcticus. Rautavaaran ikivihreä pohjoisen luonnon ylistys linnunlauluineen tarjoaa jo tematiikkaa tarpeeksi, eikä Pahkisen ole tarvinnut lähteä etsimään visioita kauempaa.
Tanssijat ilmentävät lintujen olemusta veistoksellisin poseerauksin, pehmeästi virtaavin liikkein ja dekoratiivisin käsiasennoin, jotka tuovat suomalaisen linturämeikön lisäksi mieleen antiikin Egyptin lintukuvat ja -patsaat.
Tietenkin voi kritiikkinä sanoa, että Pahkinen kuvittaa Rautavaaraa yksi yhteen, mutta miksi musiikin ehdoilla toimiminen pitäisi nähdä tanssissa syntinä? Liikkeen ja kuvien kauneudesta ja luonnon herättämistä tunteista ja assosiaatioista ei ollut pulaa.
Pahkinen toi mukanaan Ruotsista luottotanssijansa Pontus Sundsetin, joka oli myös harjoittanut teoksen. Muuten lavalla oli Kansallisbaletin tanssijoita. Ei voi mitään sille, että Pahkisen omaa, ainutkertaista tanssijan olemusta jää kaipaamaan liikkeen siirtyessä muille.
Illan toinen kantaesitys oli Jyrki Karttusen Valse triste Sibeliuksen musiikkiin. Hän oli hyödyntänyt teoksen alkuperäistä kontekstia, Järnefeltin näytelmää Kuolema, jossa kuoleva äiti näkee unta tanssiaisista.
Visuaalisesti Karttusen teos on vangitseva: Kalle Ropposen tekemä lavastus ilmassa leijuvine tuoleineen ja tähtitaivaan heijastama valaistus toivat unenomaisen tunnelman. Äitiä (suvereeni Tiina Myllymäki) tanssittavat aavemaiset oliot, joiden liikekielessä Karttunen hyödyntää kuuluisaa huumoriaan.
Nälkä teoksesta silti jää: se on lyhyydessään kuin tabelaux ilman ideoiden kehittelyä, ja sellaisena se sopii lähinnä gaalanumeroksi.
Nälkä ei todellakaan jää Susanna Leinosen teoksesta Breaking the Fury, jossa vyörytetään Angstia ja joukkovoiman uhkaa oikein olan takaa. Yksilön ja yhteisön asemasta on kyse, ja erilaiset sadismiin ja uhriasemaan liittyvät tilanteet ovat katujen realismia.
Leinosen aviomiehen Jouka Valkaman videot pysäyttävät kuvia ja laajentavat liikeideoita oivallisesti multimedialliseen suuntaan ja Mikki Kuntun ilmaa dramaattisesti leikkaavat valot kantavat jälleen hänen laatumerkkiään.
Tällä kertaa onnahtaa silti musiikki. Kasperi Laine on äänisuunnittelija ja rap-artisti, ja hän on tunnettu mm. Kaucas-nimisen hip hop -yhtyeen jäsenenä. Viime vuonna hän sai Suomi-palkinnon, ja hänen musiikkiaan on kuultu myös teattereissa, mm. Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmässä.
Kaikki kumarrus siis monipuoliselle muusikolle, mutta suurelle orkesterille hän ei osaa Breaking the Furyn perusteella säveltää ollenkaan. Musiikki laahaa raskaana, harmaana, masentavana ja monotonisena, eivätkä rumpujen ja vaskien luukutukset tehoa.
Ohjelmakirjan mukaan musiikin sovituksesta vastaa Jonas Nydesjö. Mikä liekään ollut musiikin alkuperäinen asu, mutta nyt kuultu mössö oli amatöörimäisintä mitä oopperan lavalla on kuultu sitten Apocalyptica-sellistien tekemän Indicon.
Mistä päästäänkin illan viimeiseen numeroon, Jorma Uotisen teokseen Jord, jonka tummana jytisevä musiikki on Apocalyptican ja sopii hyvin sen maanläheiseen tunnelmaan. Vuonna 2005 syntynyt teos nähtiin Kansallisbaletissa jo viime vuonna. Se ehkä kaipaisi toisenlaisia, modernilla kentällä karaistuja tanssijoita balettitanssijoiden sijaan.
Harri Kuusisaari
