Arvio: Ville Urposen urkuresitaali, Musiikkitalo 4.1.2024. Raitio, Liszt, Bach, Chang, Sibelius, Heiniö.
Musiikkitalon uusien urkujen juhlaviikko avattiin ulkomaisten urkurien voimin, mutta uudenvuodenpäivän Olivier Latryn ja keskiviikon Nathan J. Lauben jälkeen oli kotimaisten soittajien vuoro: torstaina 4.1. päivällä esiintyi Marianne Gustafsson Burgmann ja illalla Ville Urponen. Urponen on ollut osa urkujen suunnittelutoimikuntaa sekä Musiikkitalon Urut soimaan -yhdistystä, ja soittimen tuttuus kuului hänen rekisteröinneissään eli äänikertojen valinnoissa. Eikä siinä kaikki: Urposen ohjelmisto oli kekseliäästi valittu osoittamaan urkujen monipuolisuutta soittimena.
Suuren fanfaarin sijaan Urponen avasi illan käyttämällä pehmeitä, jousia ja huiluja imitoivia äänikertoja Väinö Raition (1891–1945) Canzonettan alkutahdeissa. Teos sävellettiin Sibelius-Akatemian konserttiurkujen avajaisiin 1939. Maailmansotien väliseen, suomalaisen musiikin historiassa varjoon jääneeseen modernistisukupolveen kuuluneen Raition sävelkieli oli jo melkoisen irti tonaalisuudesta, ja hänen musiikissaan pystyi kuulemaan linkin myöhempiin kotimaisiin säveltäjiin, kuten Joonas Kokkoseen tai Einojuhani Rautavaaraan. Päällekkäinen leikittely hiljaisilla ja hieman voimakkaammilla rekisteröinneillä – principal-pillistöä pitkälti säästellen – toi mystistäkin tunnelmaa, ja teos kuulosti konserttisalin akustiikassa erittäin hyvältä. Kelloäänikerta toimi kirsikkana kakun päällä.
Franz Lisztin (1811–1886) Fantasia ja fuuga koraalista ”Ad nos, ad salutarem undam” kuuluu urkukirjallisuuden merkittäviin klassikoihin. Sen musiikillisena teemana toimii anabaptistien virsi Giacomo Meyerbeerin oopperasta Profeetta, josta Liszt kehitteli puolen tunnin järkälemäisen urkuteoksen, tullen samalla laajentaneeksi myös tapoja käsitellä urkujen rekisteröintiä. Urposen soitossa oli odottamatonta matalien äänikertojen säröisyyttä, kuin toimien myrskyvaroituksena pian korvissa soivasta tulvasta; sali soi muhkeasti. Urponen osoitti virtuoottisuuttaan niin molemmilla käsillä kuin jaloilla nopeasti tikuttaen, vaikkakin välillä nopeat (ja rivakasti kuuluviin syttyvät) jalkiomelodiat hieman hukkuivat voimakkaampien sointujen alle. Orkestraatiossaan teos on upea, mutta muodoltaan vaikeahkosti hahmotettavissa ja pituudeltaan aika raskas kuultava – esimerkiksi Lisztin h-mollipianosonaatti pitää paremmin otteessaan sävellyksenä, vaikka on vieläkin pidempi.
Väliajan jälkeinen puolisko koostui lyhyemmistä sävellyksistä, ja alkoi yhdellä maailman tunnetuimmista urkuteoksista: Johann Sebastian Bachin toccatalla ja fuugalla d-molli. Urponen hyödynsi tässäkin useiden sormioiden ja äänikertayhdistelmien tarjoamia muhevia mahdollisuuksia sekä fraseerasi yllättävän venyvällä temponkäsittelyllä. Vastakohtaista ja konsertin ”kirkollisinta” Bach-soittoa tarjosi Nun komm, der heiden Heiland, jossa pehmeät äänikerrat ja kielipillimelodiat hallitsivat.
Vuosisata ja tyyli vaihtuivat jälleen Qi Changin Micro-carvingin myötä. Teos oli yksi Musiikkitalon urkujen sävellyskilpailun soolosarjan palkituista, ja sen inspiraationa toimivat esineiden pintoihin tehdyt miniatyyrikaiverrukset, joihin urkujen pillien ja niiden yksittäisten äänten muodostama summa Changin mielessä vertautui. Yksittäisten napautusten lävistämät kromaattiset liverrykset toivat mieleen György Ligetin kosketinmusiikin, ja ohimeneviä pastissinomaisia viittauksia urkutraditioon tuntui kuuluvan siellä täällä. Monipuolisen ja onnistuneen kappaleen rekisteröinnit kuulostivat toisinaan jopa analogisyntetisaattorin kaltaisilta.
Jean Sibelius sävelsi vain kaksi urkuteosta, mutta hänen musiikkiaan on runsaasti sovitettu uruille. Näin on tehnyt myös Urponen, jonka sovitus Sibeliuksen Kurkikohtauksesta soi hyvin jousiorkesterin omaisesti. Konsertin päättänyt Finlandia (Herbert A. Frickerin sovituksena) toimi Musiikkitalon uruilla ällistyttävän hyvin, ja kelpaisi mainioksi portiksi urkujen sointimaailmaan klassista musiikkia (tai urkumusiikkia) vain vähän tuntevalle. Näiden välissä kuultiin Mikko Heiniön lyhyt ja pilke silmäkulmassa toccatamaisesti soinut variaatiosarja kansanlaulusta Kun poijat ne raitilla laulelivat. Konsertin päätteeksi Urponen ei malttanut luopua halustaan esitellä urkuja vieläkin enemmän, ja niinpä encoreina kuultiin sekä eloisa Jacques van Oortmerssenin (1950–2015) Psalmi 77 että pehmeästi soinut ”iltalaulu”, Bachin sovitus Vivaldin kaksoiskonserton hitaasta osasta.
Santeri Kaipiainen
