Radion sinfoniaorkesterin konsertti esitteli ilmaisun äärilaitoja Magnus Lindbergin uudehkon Serenades-teoksen optimistisesta kihinästä Gustav Mahlerin Vaeltavan kisällin laulujen romanttisen maailmantuskan kautta John Coriglianon ensimmäiseen sinfoniaan, joka on 1980-luvun aids-epidemian järkyttävä musiikillinen tulkinta.
Serenadi-nimi vie ajatukset johonkin intiimin romanttiseen, mutta Lindbergin viime vuonna Chicagossa kantaesityksensä saanut Serenades tekee heti alkumetreillä selväksi, että nyt pelataan mieluummin testosteronilla. Jos lemmen lirkuttelusta onkin kyse, niin tässä tapauksessa asianosaiset ovat kovin itsevarmoja aikeissaan. Niin uljaasti alun nousu kasvaa: patarummut paukkuvat, ja vaskikuorot julistavat. Hienoa, että näinä synkkinä aikoina keskuudessamme on sellainen optimismia levittävä säveltäjä kuin Lindberg.
Teos on tutun kuuloista Lindbergiä muhkeine syväharmonioineen, taiturillisine pintatason kuohuineen ja loistokkaine orkestraatioineen. Yksityiskohdista mieleen jäivät ovat käyrätorven ja tuuban ketterät soolot ja kahden sellon pehmeästi kutsuvat repliikit. Yleisilmeessä on paitsi Mahler-sävyjä niin myös Sibeliuksen suuntaan kumartavia eleitä. Tosin eivät nekään ole säveltäjän kohdalla kovin uutta mutta soivat nyt merkityksentäyteisesti kuulaassa jousitekstuurissa.
Tuli mieleen, että jos säveltäjä on kerran mennyt näinkin pitkälle tonaalisten harmonioiden suuntaan, miksei hän olisi tässä yhteydessä antanut pikkusormeaan enemmän myös melodioille. No, ehkä sitten oltaisiin jo liian lähellä elokuvamusiikkia. Yhtä kaikki: energisoiva alkupala konsertille, ja teoksen kantaesityksenkin johtanut Hannu Lintu ja RSO olivat siinä omimmalla alueellaan.
Mahlerin Vaeltavan kisällin lauluissa solistina oli suurenmoinen nuori italialaisbaritoni André Schuen, joka on tullut tunnetuksi mm. Deutsche Grammophonelle tekemissään lied-levyissä. Liedmäistä hienosäätöä oli tässäkin esityksessä: kultivoitunutta legatoa, upeita vivahteita – huipentuen puolifalsetilla ohennettuihin korkeisiin ääniin – ja resignaation ja uhman kouriintuntuvaa elämistä. Lintu piti balanssin erinomaisesti.
Coriglianon ensimmäinen sinfonia on 1980-luvun tragedian, aids-epidemian muistokirjoitus. Säveltäjä muistelee siinä taurtiin menehtyneitä ystäviään ja kuvaa piinallisesti sen vaikutusta ihmisessä. Jättiorkesterin shostakovitshmainen vuodatus on vaikutukseltaan usein suorasukaista vaikerruksineen ja väkivaltaisine rytmeineen. Jos etsi teokselle ajankohtaisuutta, ei tarvitse paljoa mielikuvitusta kääntääkseen katseen koronaan. Eikä aidsistakaan ole vielä kokonaan päästy.
Raskaasti etenevän alkuosan otsikkona on Of Rage and Remembrance, mikä kuvaa hyvin sen vaappumista raivon ja katkeransuloisten muistojen välillä. Se vyöryttää tragiikkaa musertavin tehoin, joille vastakohtana on salin ulkopuolella Albenizin tangoa soittava piano. Se on koskettava, haalistunut kuva kyseistä teosta soittaneesta ja aidsiin menehtyneestä ystävästä.
Karmaisevimmillaan teos on toisessa osassa, jonka Tarantella soi sooloklarinetilla kuin kauhunsekaisessa paniikissa. Se kuvaa yhtä aikaa toisen uhrin nokkelaa luonnetta että skitsofreenisia hallusinaatioita, joita tauti aiheutti. Sen vastakohtana on lyyrinen aihe, joka muuttuu lamaannuttavaksi ja harhailevaksi kuvaten voimien ehtymistä. Loppu on raaka huuto, joka pistää yleisöön ilman taiteellisia etäännytyksiä.
Hitaassa osassa kahden sellistin hellä muistelu korostaa empatiaa ja ystävyyden voimaa. Ensimmäisen osan ristiriidat palaavat, ja epilogi sitoo yhteen draaman universaaliutta. Hannu Lintu johti teoksen syvästi paneutuen ja jokaiseen tuskan parkaisuun ja toivon kipinään eläytyen.
Harri Kuusisaari
