Meidän festivaalin konsertti Järvenpään kirkossa 30.7.
Meidän festivaalin kunnianarvoisa kantaesitysten ketju sai arvoistaan jatkoa tiistai-iltana, kun Järvenpään kirkossa kuultiin Outi Tarkiaisen uuden klarinettikvinteton Ajan aistit (Sensory Flashbacks, 2024) huikean hieno ensiesitys, jonka taitavat muusikot Lauri Sallinen, klarinetti, Elina Vähälä, viulu, Riitta-Liisa Ristiluoma, alttoviulu, Senja Rummukainen, sello, ja Johannes Piirto, piano, saattoivat teoksen maailmaan ansiokkaasti.
Santa Fen kamarimusiikkifestivaalin, Meidän festivaalin ja Ensemble Temporumin yhteistilauksena syntynyt viisiosainen, parikymmenminuuttinen kvintetto peilaa ajan ja muistojen yhteen kietoutuneiden säikeiden verkostoa lumovoimaisen kekseliäästi ja terävänäköisen oivaltavasti.
”Aika on vääjäämättömän lineaarinen. Silti aistit saavat sen vellomaan, leijumaan, taipumaan. Aistit mittaavat aikaa eri tavoin: tuttu tuoksu vie vuosikymmenten taakse ja kerran opittu taito muistuu mieleen silmänräpäyksessä. Keho muistaa senkin, minkä mieli itseään suojatakseen unohti.
Kun palasimme pohjoiseen, muutimme isäni rakentamaan taloon, jossa olin varttunut. Parissa viikossa kehoni nuortui vuosikymmeniä ja taipui liikkumaan talossa tavalla, jolla olin kulkenut siellä teini-iässä. Katsoessani lapsiani sain kinesteettisiä muistoja siitä, miltä tuntui liikkua talossa lapsen tavoin. Paljon myöhemmin isä kertoi, että hän heräsi edelleen joka aamu vanhassa talossaan. Keho ei voinut uskoa, että hän todella oli jossain muualla. Ajan aistit ovat häilyvät – ne voivat kuljettaa meidät kadottamaamme aikaan, rakkaidemme luo”, Tarkiainen kirjoittaa teosesittelyssään.
Pianon kohoava ele avaa ensimmäisen osan, jolle säveltäjä on antanut otsikon Häilyvä. Viulun, alttoviulun ja klarinetin vähitellen auki kiertyvät Calmo, mistico asteikkokulut ja oskillaatiot liittyvät kudokseen sellon pedaalitremolon ylle. Näistä pilvimuodostelmista saa alkunsa muodonmuutosten ketju, jonka ilmaisuvoima kumuloituu kohti huipennustaan, kunnes painovoima alkaa vetää niitä kohti katoamispistettään hiljaisuuden tuolle puolen.
Laskevat Lento, misterioso -linjat johdattelevat Vellova-osan Dolcissimo, intenso väreilyyn, jonka hienovaraiset kontrapunktin kerrokset tuottavat kaleidoskooppimaisen vaikutelman. Eri äänissä kulkevat sävelaiheet lomittuvat toisiinsa synnyttäen vangitsevia liikkeen ja harmonisten värien kerrostumia. Avaustahtien jälkeen aloite siirtyy pian pianolle, jonka kerrontaan klarinetti ja viulu yhtyvät. Kamarimusiikillinen keskustelu etenee assosiatiivisesti liudentuen lopulta takaisin avaustahtien tunnelmiin – joskin peilikuvana.
Sulavasti aaltoileva keskimmäinen osa, Tuoksu, kanavoi jälkiminimalistisen kerronnan konventioita omintakeisiksi ostinatoketjuiksi, joiden lomaan klarinetin soololinja rakentuu solu solulta additiivisten prosessien tapaan. Osan musiikki on omiaan herättämään koko joukon kineettisiä mielleyhtymiä, joissa voi myös aistia proustilaisia muistikuvien ja aikasiirtymien tuulahduksia.
Taiten sommitellut vastakkainasettelut nousevat pintaan Ihon tekstuureissa. Osan alun Poco furiosossa yhtyeen pitkät äänet ja pianon oikean käden laskeva sävelkulku vetävät musiikkia eri suuntiin luoden jännitteen, joka kanavoituu klarinetin Agitato-purkauksiin. Jousitremolot sekä pianon koskettimilta ja kielitä soitetut klusterit kaiuttavat omia sävyjään johtaen kehittelyjaksoon, joka huipentuu koko yhtyeen Furioso-iskuihin.
Otsikkonsa mukaisesti Muistot-päätöksessä kuullaan häivähdyksiä aiempien osien materiaalista, pianon mitatessa ajan kulkua toisteisesti tikittävillä kuluillaan. Vuorollaan kunkin muiston osana on haalistua kaikujen abstraktioon ja lopulta tyhjyyteen, kunnes jäljelle jää vain aika, jonka pulssit värähtelevät hiljaisuuden pinnalle.
Kantaesityksessään Tarkiaisen puhutteleva kvintetto sai omistautuneilta esittäjiltään mitä mieleenpainuvimman soivan asun, jonka oli tulvillaan pidäkkeetöntä taitoa ja syvää muusikkoutta. Ajan aistien kokonaisarkkitehtuuri avautui kuulaana tarkoin säädellyn balanssin avittamana. Yhtyeen artikulaatio oli kauttaaltaan kirkasta ja sävelkulut piirtyivät tarkkarajaisesti Järvenpään kirkon akustiikassa. Soiva intensiteetti oli alusta loppuun käsinkosketeltavaa, ja kvinteton dramaturgia avautui vakuuttavasti avaustahdeilta päätökseen. Ilmaisuvoimainen teos lukeutuu säveltäjänsä merkittävimpiin ja tullee löytämään ansaitusti paikkansa ohjelmistossa.
Illan toisella puoliskolla kuultiin omistautunut tulkinta Johannes Brahmsin sekstetosta nro 2 g-duuri (1864–65) kahdelle viululle, kahdelle alttoviululle ja kahdelle sellolle. Liki nelikymmenminuuttisen teoksen käynnistää taidokkaasti sonaattimuotoon sommiteltu Allegro non troppo, jonka lomaan säveltäjä on punonut a, g, a, h, e –teeman silloisen kihlattunsa Agathe von Sieboldin musiikilliseksi muotokuvaksi. Toinen osa on kaihoa ja leikkisyyttä yhdistävä scherzo, jonka ländler-triossa on oivallista oikullisuutta. E-molli-Adagio perustuu muunnelmamuotoon, kun taas pääsävellajiin palaavan aurinkoisen finaalin arkkitehtuurin pohjan muodostaa taidokas fuuga.
Elina Vähälä, Terhi Paldanius, Riitta-Liisa Ristiluoma, Jussi Tuhkanen, Senja Rummukainen ja Petja Kainulainentekivät Brahmsinsa parissa ensiluokkaista työtä, vieden illan hienosti päätökseensä. Ensemble oli niin dynamiikan kuin rytmiikankin suhteen mainiosti balanssissa muusikoiden hengittäessä saumattomasti yhteen sulavasti artikuloiden ja tarkkarajaisesti fraseeraten.
Konsertin avauksena kuultu antifonaalinen valikoima Thomas Morleyn fantasioita (1595) ja Béla Bartókin duoja (1931) oli sekin nappivalinta. Terhi Paldaniuksen ja Jukka Untamalan viulut sekä Riitta-Liisa Ristiluoman ja Jussi Tuhkasen alttoviulut pelasivat prikulleen yhteen niin Morleyn Lamenton, Doloroson ja Tulipyörän kuin Bartókin Uuden vuoden laulun, Surun, Sadonkorjuulaulun ja Pizzicaton suhteen muodostaen vuosisadat ylittävän kamarimusiikillisen keskustelun, jonka hienosyinen kauneus oli omiaan herkistämään kuulijan aistimaailman.
