Esittäjiä on satakunta henkilöä, yleisössä kaksikymmentä – tilanne on varovasti sanottuna absurdi. Mutta absurdeihin tilanteisiin on jo totuttu, ellei suorastaan turruttu pandemian saatua kulttuurista niskalenkin. Jyväskylän Ooppera sai lopulta lykkäysten ja epävarmuuksien jälkeen punnerretuksi Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset ensi-iltaansa helmikuun alussa AVIn tiukoin yleisörajoituksin, ja toki se kannatti, kaikesta huolimatta.
Oopperan alussa Paavo Ruotsalainen on kuolemaisillaan. Viimeisinä hetkinään hän käy houreen kaltaisessa unessa läpi elämänsä keskeisiä tilanteita, kuten rakkauden, pojan kuoleman, saarnamatkat, hallan aiheuttaman kurjuuden ja niin edelleen – hiukan samaan tapaan kuin Tristan Wagnerin oopperan viimeisessä näytöksessä. Teoksen äänimaisema on rakennettu toimivasti siten, että todellisuuden tapahtumat esitetään puhuen, unet laulaen.
Viimeiset kiusaukset edustaa Kokkosen tuotannon uusromanttista kautta, joka perustuu pääasiassa kolmisointuharmonioihin sekä selkeisiin rytmi- ja melodiahahmoihin. Solistien osuudet ovat äänityypin mukaisesti idiomaattista laulettavaa. Orkesterin käyttäjänä säveltäjä pitäytyy asiallisissa raameissa, mutta sangen iskeviä tehoja hän kyllä saa aikaan.
Ohjaaja Mirva Koivukankaan, lavastaja Antti Silvennoisen ja pukusuunnittelija Outi Kaltiokummun rakentama näyttämötoteutus on sanalla sanoen perinteinen. Vaateparret edustavat köyhälistön elämänpiiriä, näkymät koostuvat vanhasta, virttyneestä puusta.
Näyttämön näkymä on kiinnostavimmillaan taitteissa, joissa irrottaudutaan selvimmin realismista, esimerkiksi toisen näytöksen Paavon monologissa, jonka taustana siintävä tähtitaivas antaa kohtaukselle suorastaan kosmista ulottuvuutta. Myös idea, jossa näyttämön katosta riippuu puun juuria, oli kiehtova, mietityttävä.
Ohjaus on parhaimmillaan joukkokohtauksissa, joiden dynamiikka Osku Heiskasen koreografialla terästettynä oli parhaimmillaan suorastaan sähköistävä. Kuoron laulajien toiminnalla oli kussakin kohtauksessa selkeä funktio, liikkeet ja eleet merkitsivät jotakin ja johtivat johonkin toiseen.
Valitettavasti samaa ei voi sanoa solistien henkilöohjauksesta. Ennen kaikkea Paavon jättiläisroolin esittäjä, basso Mika Kares olisi kaivannut lavatyönsä tueksi vahvempaa ohjausta – nyt esitys oli tältä osin turhan monessa kohdassa päämäärättömän oloista edestakaisin kävelyä.
Paavo on näyttämöllä harmaissaan – hän on ehkä jonkinlainen Mr. Nobody –, mutta seppä Högmanin, Riitan ja Juhanan puvut viittasivat toisaalle: Juhanan punainen vaatetus edustaa tulta ja henkeä, ehkä myös verta. Riitan vaaleat pukimet puolestaan liittyvät puhtauteen, seesteisyyteen – siinä missä Paavo kilvoittelee kiusaustensa kanssa, Riitta vaikuttaa jo saavuttaneen rauhan.
Jaakko Högman tuo vaatetusta myöten teoksen henkilöhahmona mieleen Johannes Kastajan – hänellä on tarvittava viisaus ja vakaumus, mutta kutsumus puuttuu. Sen sijaan julistajan tehtävä lankeaa Paavolle, jolla ei ole Högmanin kaltaista vakautta vaan sen sijaan sisäinen palo; hänet on ”kutsuttu”.
Mika Kares lauloi hienosti, esimerkiksi Paavon suuret monologit edustivat huippukvaliteettia. Riitan niin ikään mittava osuus oli Johanna Rusasen käsissä, ja hän oli tehtävänsä kanssa sinut – onhan hänellä roolista jo aiempaa kokemustakin. Joska Lehtinen pariskunnan pojan, Juhanan roolissa oli nuorekas ja energinen niin ääneltään kuin habitukseltaan.
Petri Lindroosin seppä Högmanissa oli syvää yksivakautta ja rauhaa. Kolmen naisen ja kolmen miehen tehtävät ovat kaikki isoja rooleja, kaikki erinomaisesti miehitettyjä.
Kapellimestari Ville Matvejeffin näkemys Kokkosen sävelkielestä oli looginen ja huolellisesti punnittu, ja Jyväskylä Sinfonia toteutti sen mainiosti. Noora Määtän valmentama kuoro teki vakuuttavaa jälkeä.
Matti Lehtonen
Salasanan palautus
Palauta salasanasi
Salasana lähetetään sinulla sähköpostitse.
Rondon Toimitus:
Opastinsilta 6A
00520 Helsinki
puh 03 225 1948
Seuraa meitä
Classicus Oy © 2025 ver 2.3