Arvio: Helsingin kaupunginorkesteri Musica Novassa 5.2. Andrè de Ridder, joht. Nicholas Hodges piano. Edgard Varése, Anna Meredith, Simon Steen-Andersen.
On suuri sääli, että Helsingin Musica Nova -festivaalin kiinnostava teema, musiikin suhde arkkitehtuuriin ja tilaan, lässähti koronarajoitusten vuoksi. Onneksi saatiin sentään konserttien striimaukset, mutta eihän kotona katsotulla lättänällä ruudulla ole tilallisuuden kanssa mitään tekemistä.
Festivaalin residenssisäveltäjän, tanskalaisen Simon Steen-Andersenin pianokonsertto ei onneksi jätä suremaan vaan tarjoaa kihelmöivän, ilkamoivan ja ehkä myös traagisen matkan tuhoutuneen pianon ja pianokonserton jälkikaikuihin.
Säveltäjällä oli teokseensa idea, joka ensi alkuun voi kuulostaa huomion kalastelulta: hän pudotti flyygelin kahdeksan metrin korkeudesta betonilattialle, äänitti törmäyksestä ja hajoamisesta syntyvät äänet ja käsitteli niitä teoksensa elementteinä. Mutta lopputulos on silti huikea performanssi, josta jokainen voi löytää myös syvällisyyksiä, jos haluaa.
Keskeinen osa dramaturgiaa on se, että pianisti esiintyy oman virtuaalisen kaksoisolentonsa kanssa. Flyygelin vastakkaiselle puolelle heijastelussa videokuvassa virtuaalisolisti soittaa hajonneen pianon raatoa, jonka osuus muodostuu hajoamisen äänistä ja mikrointervalleista. Tätä materiaalia fyysinen solisti ohjailee yhdellä kädellä midi-koskettimilta ja toisella kädellä soittaa normaalia ehjää flyygeliä. Orkesteri heijastaa ja muuntelee molempia maailmoja.
Tässähän oli symbolista asetelmaa vaikka mihin. Teatterillinen lähtökohta saakin heti koukkuunsa ja mielikuvituksen liikkeelle. Ollaan pianokonserton hautajaisissa, jossa menneen elämän äänet näyttäytyvät fragmentaarisina ja aavemaisina, muodostaen oman, kauniiksikin vääristyneen todellisuutensa. Varjopianisti soittaa joskus äänettömänä, jolloin koskettimet kolisevat kuin luurankojen tanssi.
Välillä särkyvien äänten, kilinän, jytkeen ja räjähdyksen jälkeisten pölypilvien lomasta pilkistää välähdys romanttista pianomusiikkia, majesteettista Straussia ja Beethovenia, kunnes ne taas katoavat raunioihin.
Huumoriakaan Steen-Andersen ei unohda, ja se on teoksen pelastus – dekonstruktion idean filosofointi menisi helposti ryppyotsaiseksi.
Alkuräjähdyksen jälkeen pianisti ja hänen kaksoisolentonsa pimputtavat kuin lapsi pianon ääressä raivostuttavimmillaan, monotonisesti ylhäältä alas. Loppupuolen video-osuudessa tuhoutuva piano alkaa tanssia jaloillaan, kuvaa taaksepäin kelaamalla. Monet äänet tulevat kuin rikkinäisestä radiosta – tosin sehän on nykymusiikissa jo vanha idea.
Eri tasoja ja äänilähteitä törmäyttämällä Steen-Andersen saa aikaan kompleksisen kokonaisuuden, jossa silti säilyy kirkas idea ja leikkimisen mieli. Pianosolisti Nicholas Hodges, joka oli mukana jo teoksen kantaesityksessä 2014, piti pokkansa kuin mykkäelokuvan hahmo ja selvitti myös omanlaiset virtuoosiset haasteet. Helsingin kaupunginorkesteria johti Musica Novan taiteellinen johtaja Andrè de Ridder.
Konsertin aluksi kuultiin Edgar Varèsen Deserts (1954), joka oli ensimmäisiä ääninauhaa ja orkesteria yhdistäviä teoksia. Sen sointien karu alkuvoima toimii yhä erilaisten fyysisten ja mentaalisten autiomaiden kuvaajana. Skottisäveltäjä Anna Merndithin Tributes to 4 am kuvaa yön kuollutta hetkeä. Säveltäjä käyttää vaskia jylhään, melkein romanttiseen tyyliin, ja tyylimuistumat vilisevät. Koin teoksen silti monotonisena ja raskassoutuisena.
Harri Kuusisaari
