Les Vents Francais Helsinki Seriös-sarjassa Sibelius-Akatemian R-salissa 21.4.
Resitaali- ja kamarimusiikkikulttuurin lippua kunniakkaasti heiluttavan Helsinki Seriös -sarjan vakikuulijat saattoivat hämmästyä sunnuntaista yleisöryntäystä: Sibelius-Akatemian R-talon aula oli tulvillaan väkeä niin kuin joskus ennen vanhaan, kun siellä järjestettiin tähtivierailuja.
Ei suosio järjestäjille täysin yllätys ollut, sillä tällä kaudella yleisö on löytänyt konsertit yhä paremmin, mutta ehkei kevään vetonaulaksi odottanut puhallinkvintettiä, joka on suomalaisessa taidemusiikissa jäänyt kovin marginaaliin. No, ei Les Vents Francais mikä tahansa porukka ole, vaan sen soittajat ovat Euroopan keskeisimpiä puhallinmuusikoita. Ainakin ammattilaiset heidät tuntevat, ja heitä parveili salissa paljon.
Toivoa silti sopii, että kamarimusiikki houkuttelee pariinsa myös uutta yleisöä, jotka eivät pelkää sellaisiakaan säveltäjänimiä kuin ranskalainen Philippe Hersant ja itävaltalainen Ludwig Thuille. Jälkimmäisen puhallinkvintetto sai yleisön juhlimaan niin innokkaasti, että vastaavaa näkee vain jossain Kuhmossa. Ja mikä ettei: täysromanttinen, slaavilaisväritteisiä melodioita hersyvä ja uhkeasti soinnutettu teos on kaikin puolin mukavaa kuunneltavaa. Kovin omaperäiseksi sitä ei voi voi sanoa. Joskus tuli mieleen Dvorak, joskus varhainen Strauss, ja etenkin finaalin mutkaton maalaishenki sopii hyvin puhallinyhtyeiden traditioon.
Teos sinänsä tuskin herättäisi suurta huomiota, elleivät sen parissa ahkeroisi tällaiset mestarit. Jokainen muusikko oli solistinen yksilö, mutta he sulautuivat yhteen sillä taidolla, jonka vain pitkä orkesteri- ja kamarimusiikkiura tuo. Keskieurooppalainen filharmoninen perinne tuntuu samettisessa ja täyteläisessä soinnissa, ja siinä on ranskalaisia vivahteita.
Berliinin filharmonikkojen soolohuilisti Emmanuel Pahud ihastutti vibratosta riisutulla soitollaan, jossa oli kevyttä taiturillisuutta ja fraasien pitkälinjaista imua. Farcois Leleux saa oboesta irti harvinaista sävykkyyttä, ja klarinetisti Paul Meyerin sulava eleganssi ja cornisti Radovain Vlatkovicin täydellinen legaton taide hurmasivat. Pariisin oopperan soolofagotisti Gilbert Audin tarjosi notkeutta ja ketteryyttä, jota hänen soittimellaan ei aina kuule. Pianisti Eric le Sage jäi kokoonpanossa hieman varjoon.
Philippe Hersantin sekstetto varioi teemaansa vapaasti ryöpsähtelevin orientalistisin juoksutuksin, ja Giuseppe Verdin jousikvarteton sovitus puhaltimille ja pianolle tuntui vieläkin ilkamoivalta ja rytmisesti eloisammalta kuin jousiversio. Mozartin kvintetto puhaltimille ja pianolle Es oli konserttien ainut pieni pettymys, sillä herrat soittivat sen vanhahtavaan romanttiseen tyyliin. Lopputulos oli hieman unettava. tyyliseikat ovat kuitenkin makuasioita.
Harri Kuusisaari
