Arvio: Musiikin aika, Quartet Ajaton, Viitasaari Areena 10.7.2021. Mia Simanainen, laulu; Markus Hohti, barokkisello; Henrik Sandås, bandoneón; Kari Ikonen, Moog-syntetisaattori. Marais, Dowland, Purcell, Blow, Chardavoine.
Ihminen on kehittynyt selviytymään laumaeläimenä, eikä ole ihme, että elävän musiikin jaettu kokemus, jossa esittäjät ja kuulijat – ja tämäkin raja on monella tapaa häilyvä – vaikuttaa syvemmin kuin pelkkä äänitteiden toisto. Pelkkä saman fyysisen tilan jakaminen tuo täysin eri tunteen kuin striimin seuraaminen; asia, jokainen viimeisen 16 kuukauden aikana konsertteja kaihonnut tunnistanee.
Festivaalien puhjetessa varovaisesti kukkaan pandemian suojasäässä on paluu elävään kokemukseen parhaimmillaan euforista, jos palikat siihen ovat kohdallaan. Vaikka olenkin suuri nykymusiikin ystävä ja siksikin Viitasaarelle olen matkannut vuosi toisensa jälkeen kirjoittamaan, on toki aikamme kamarimusiikin modernimman ja avantgardemman jananpään esteettinen kokemus monesti luonteeltaan älyllinen, uteliaan observoiva, ja esityksissä heräävät tunteet samankaltainen analyyttinen tutkimuksen kohde kuin itse teos.
Sitten ohjelmaan pelmahti Quartet Ajaton, ja hurma iski takavasemmalta.
Ajattoman perusidea on yksinkertainen: otetaan renessanssin sekä varhaisbarokin lauluja, annetaan tekstien tulkinta jazzlaulaja Mia Simanaisen hillityn koristeleviin hoteisiin ja sovitetaan ne uudelleen poikkeukselliselle säestykselle, jonka toteuttavat Musiikin ajan vakiovieraan Markus Hohdin barokkisello, jazztaustaisen kosketinsoittajan Kari Ikosen Moog-syntetisaattori sekä tango nuevo -ekspertti Henrik Sandåsin bandoneón, haitarin argentiinalaisserkku.
Yhtye onnistui John Dowlandin kaltaisten historiallisten mestari-kynäniekkojen harmonian soitintamisessa ällistyttävällä luontevuudella, tasapainolla ja pehmeydellä, jossa linjat punoutuivat lomittain kuin itsestään. Hohti ja Ikonen vaihtelivat keskenään bassolinjaa ja väliääntä; kaikki instrumentalistit hoitelivat vuorotellen niin efektointeja, ad libitum –kontrapunkteja kuin tenhoavia sooloja. Toisinaan poljennon rentous ja Moogin pyöreä sointi toivat mieleen Robert Glasperin kaltaiset jazzin ja neo-soulin rajalla taiteilevat artistit, toisinaan puolestaan Hohti loihti sellostaan koristeellista huiluäänten yläpilveä, ja Sandåsin tunteikkaassa, kaihoisassa satsissa kuulsi puolestaan Piazzolla-tuntemus. Totta kai renessanssin rakkauslaulut löytävät sielunkumppaninsa kaikilta vuosisadoilta!
Dowlandin hittien ohella settilistasta löytyivät myös Henry Purcellin klassikko When I am laid in earth, Marin Marais’n Les Voix humaines’n pohjalta soitettu improvisaatio sekä John Blow’n The self banished, ja mahtuipa loppuun niin suomalaista kuin armenialaista kansansävelmää. Konsertti lupasi vanhaa musiikkia uudella tavalla – mitään kliseistä tai kitschiä tässä ei ollut, vaan Quartet Ajaton hehkui ilon, surun, rakkauden ja kaipuun upeilla, koskettavilla ydinalueilla, jossa olisi viihtynyt vielä paljon pitempäänkin. Aikamme musiikin tunturipurojen keskellä tämä oli sielua hellivä vajoaminen kuuman lähteen kylpyyn.
Santeri Kaipiainen
