”Miksi ihmisiä pitää huijata noin typerillä huhuilla”, kysyy pietarilainen herrasmies, kun kollegioasessori Kovalijovin omille teilleen paennutta nenää ei löydykään Kesäpuutahrasta, vaikka väki on joukkohysterian vallassa rynnännyt sinne sitä katsomaan.
Tässä yksi lukemattomista Shostakovitshin Nenä-oopperan repliikeistä, joista voisi vääntää vaikka mitä ajankohtaista. Gogolin kertomukseen perustuva teksti pursuaa piikkejä aikansa neuvostoyhteiskuntaan: poliisivaltaan, korruptioon, teollistumisen ajan vieraantumiseen ja identiteettikriisiin. Kenelle vain voi tapahtua mitä tahansa.
Shostakovitsh oli 22-vuotinaana suurlupauksena voimiensa tunnossa, ja Nenä on villissä vimmassaan hänen radikaaleimpia teoksiaan. Millainen olisi säveltäjän ura ollutkaan, jos hän olisi voinut jatkaa tällä linjalla! Rotkon reunalla riekkumisen tunne teoksesta tulee, kun tietää, että vain vähän myöhemmin ääni muuttui kellossa Stalinin ajan todellisuuden paljastuttua.
Shostakovitsh panee musiikissaan tekstin monikerroksisen symboliikan vielä potenssiin törmäyttäessään tyylilajeja. Heti alussa vaskien päätön sekoilu näyttää suunnan.
Musiikki säntäilee hektisesti yhdistellen irvailevasti väänneltyjä tansseja kireään uusklassiseen kontrapunktiin ja moderniin riitasointisuuteen.
Kaaoksen rajoilla ollaan, kun kahdeksan talonmiestä tai toisaalla poliisit laulavat samaan aikaan eri tekstiä. Välisoitossa pelkät säveltasottomat lyömäsoittimet vetävät hurjaa fuugaa. Kirkkomusiikki ja galoppi kohtaavat. Orkesterissa korostuvat usein korkea ja matala rekisteri. Mekaaniset sävelkulut ovat kuin ratas, jonka osat ovat koko ajan irtoilemassa.
Vaikka satiirista kohellusta riittää, Nenä ei ole informaatiotulvassaan kovinkaan harmitonta katsottavaa. ”Miten poliisivalta voisi olla naurettavaa”, kysyi säveltäjä muistelmissaan. ”Omituisissa ihmisissä ei ole yksilöinä vikaa, mutta yhdessä he muuttuvat koiralaumaksi.”
Nenän menettäminen kertoo tietenkin ihmisyyden menettämisestä, mutta ilman ihmistä nenä saattaa kohota johtajaksi. Shostakovisth näki tällaisia neniä kävelevän ympäriinsä. Ylimystön rappio tulee ilmi mm. vaunukohtauksessa, jossa kailotetaan turhantärkeinä, ja vanha leidi neuvoo palvelijoitaan, millaisiin vaatteisiin hänet olisi haudattava.
Kansallisoopperan tuotanto on peräisin Zürichin oopperasta, jonne sen aikoinaan teki teatterilegenda Peter Stein. Helsingin uusintaohjauksesta vastasi Georg Rootering. Esitys sijoittaa tapahtumat teoksen syntyaikaan mutta tuo teemat esiin universaaleina.
Kuoroa on käsitelty taidokkaan koreografisesti, mekaanisia liikkeitä tekevänä massana, ja välisoitotkin on täytetty toiminnalla. Ferdinand Wögerbauerin lavastus koostuu sermeistä, joiden geometria on vinksahtanutta, ja tila rajautuu pienempiin lokerikkoihin. Viitteitä1920-luvun neuvostoavantragden taiteeseen lukuisiin ismeihin riittää.
Kuvista vaikuttavimpia on näyttämölle laskeutuva ratas, jossa ihminen juoksee kuin hamsteri. Ohjaus on rytmitetty elokuvamaisesti, tarkasti vaihtuviksi kuviksi.
Tämä kaikki on toimivaa, mutta yksi kysymys jää: eikö tarinan pitäisi suoremmin heijastaa myös omaa aikaamme? Eikö tässä olisi ollut tilaisuus nuorelle, uskaliaalle ohjaajalle?
Steinin version voima on silti sen yleispätevyydessä, eikä musiikillisessa tasossa ollut valittamista. Yksilöiden luonnehdinnassa on ollut iso työ, sillä roolihahmoja on yli 70. Vierailijoiksi oli saatu joukko venäläisiä laulajia, jotka toivat esitykseen idiomaattista ilmettä.
Vladimir Samanov Kovaljovina sai laulaa moni-ilmeisesti, kun muiden osaksi teoksessa koituu tietty karrikointi. Nenän kiinnitysyrityksissä Samanov oli säälittävimmillään mutta palautui lopussa osaksi arroganttia yhteisöä, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Akexey Sulimov kajautteli korttelipoliisin korkeat es-sävelet vaivatta, ja Andrei Popovin palvelija yritti tekeytyä taiteilijaksi huvittavin seurauksin. Nicholas Söderlundin sanomalehtitoimiston virkailija ja Koit Soeaseppin lääkäri olivat esimerkkejä toimivan tylystä hahmogalleriasta. Naiset jäävät teoksessa varjoon, mutta joukon kärkeä olivat Jenni Lättilä maatuskamaisena Podtotsinana ja Margarita Nacér hänen sirkeänä tyttärenään.
Michael Güttler johti tarkasti ja sai orkesterista irti vauhdikasta menoa. Aivan parhaiden venäläistulkintojen särmikkyyteen ei päästy, mutta kaikkiaan orkesterin suositus oli mallikas ja Güttlerin tulkinta ehkä hänen ylikapellimestarikautensa paras.
Harri Kuusisaari
