Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 6.12.2023. Nicholas Collon, kapellimestari, Tami Pohjola, viulu. Lindberg, Salonen, Sibelius.
Alun perin RSO:n oli määrä kantaesittää itsenäisyyspäivänä Sebastian Hillin viulukonsertto, mutta Pekka Kuusiston käsivamma vei solistin ja samalla myös teoksen vaihtoon. Suomen voima klassisen musiikin huippumaana kuitenkin mahdollisti vaihtoehdon löytyvän kotimaasta niin teoksen kuin esittäjän osalta, kun Tami Pohjolan repertuaarista löytyi Esa-Pekka Salosen viulukonsertto vuodelta 2009.
Salonen sävelsi konserttonsa 50 vuoden iässä, taitekohdassa, jossa hän oli päättämässä 17-vuotisen kautensa Los Angelesin filharmonikkojen kapellimestarina. Yhteistyössä teoksen tilanneen ja kantaesittäneen Leila Josefowiczin kanssa muodostui soolo-osuudesta haaste soittajalle lähteä tuntemattomia vesiä kohti.
Pohjola avasi teoksen yksin, kuin ohimennen testailemalla nopeita kuvioita, joihin celesta ja muut yksittäiset soittajat vastailivat yksittäisillä eleillä kuin afroamerikkalaisen perinteen vuorolaulussa konsanaan. Nopeasta tuuraus-varoitusajasta huolimatta Pohjolan soitto oli huojumatonta ja sulavasointista vaikuttavine korkeine äänineen. Orkesteri purkautui lopulta kokonaan läsnäolevaksi pitkien bassosävelten ja kellopelin kimalluksen saattamana. Virtuoottinen vauhti kiihtyi ensiosan loppuun saakka, jossa Pohjola pysähtyi himmeiden, lähes hälyisten huiluäänten pariin. Keskeytyksettä siirryttiin rauhalliseen ja lyhyeen, bassorummun pulssin kannattelemaan toiseen osaan.
Kiihkeä kolmas osa sai Pohjolan soittamaan niin kineettisen rouheasti kuin mitä viulusta vahvistamattomana irtoaa. Virtauksessa ankkurina toimi melko raskas lyömäsoittimien ja matalien vasken groove. Rumpusetille kirjoittaminen sinfoniaorkesterissa on aina riskialtis teko, mutta kenties Salosen ei ollut tarkoituskaan saada aikaan rytmimusiikillista svengiä. Neljännessä osassa Pohjola tuntui kulkevan orkesterin luoman mystisen ja melankolisenkin metsän halki, luoden vaikutelman tulevaisuuden tienviittojen epävarmuudesta ja hämäryydestä. Jousiharmoniat kuulostivat kiinnostavasti paikoin lähes syntetisaattorimaisilta.
Salosen konserttoa edelsi samaan Korvat auki -perustajasukupolveen kuuluvan Magnus Lindbergin Serenades. Chicagon sinfoniaorkesterille vuonna 2020 valmistunut 15-minuuttinen teos ei nimestään huolimatta ole suoran serenadinen kuin hetkittäin, vaan pikemminkin sävelrunon kaltainen; Lindberg tuntuu iän myötä sibeliustuvan yhä enemmän, sen verran paljon teos muistutti Sibeliuksen myöhäiskauden orkesteriteosten hetkistä.
Serenadi-nimi tuo mieleen ihailijan öiset soitto- tai laulutervehdykset, ja teosesittelyssäkin mainitun Mahlerin 7. sinfonian yömusiikkien lisäksi oli Lindbergillä läsnä myös Bartókin uhkaavampien yömusiikkien henkeä. Laskevien melodisten motiivien ympärillä orkesteri vaihtoi suuntiaan rönsyilevästi ja paikoin hyvin energisesti, luoden kolmikantaista vuoropuhelua melodian, harmonian ja orkesteritekstuurin kesken. Loppupuolen huippukohdassaan serenadius purkautui yllättävänä, Hollywoodin 1930–40-luvut mieleen tuovana jousten ja harpun tonaalis-romanttisena, anakronismissaan jopa riemastuttavana satsina, josta on vaikea sanoa, oliko Lindberg sen kirjoittanut kieli edes osittain poskella.
Sibeliuksen kolmas sinfonia kuuluu säveltäjän vähiten esityimpiin sinfonioihin yhdessä kuudennen kanssa, mikä on yllättävä tieto, sillä kolmas tuntuu tulevan ainakin kotimaassa useammin konserttiohjelmissa vastaan kuin moni muu Sibeliuksen sinfonia. Sillä on monia etuja puolellaan: kolmiosaisen teoksen kesto on napakan puolituntinen, se on energinen ja riisutussa soinnissaan kirkas ja selkeä, paikoin jopa pastoraalinen, sekä sävellysaikaansa nähden muodoltaan nokkelan yllätyksellinen. Ensimmäisen osan kirkkaudessaan se tuntuu jopa edeltäjältä Aaron Coplandin Amerikan lakeuksien musiikille. Toisen osan mollivalssissa on kansanmusiikillista ”häävalssi kurjan elämän keskellä” -sävyä, jossa kapellimestari Nicholas Collon kiinnostavasti vei pianissimon lähes kuulumattomiin saakka.
Sibeliuksen Finlandian esittäminen encorena itsenäisyyspäivänä tai sen tienoilla on muodostunut lähes pyhäksi orkesterien perinteeksi – ja täten myös yllätyksettömäksi teoksi. Kulmakarvoja tosin nostatti tällä kertaa Collonin rivakka tempo alun vaskicrescendoissa, joka suomalaiskapellimestarien mehustelun rinnalla kuulosti jopa hätäiseltä. Orkesterikin taisi olla eri Finlandia-aaltopituudella, sen verran yhtenäisyys näissä kohdissa huojahteli. Tavallista painokkaampi ensimmäisen taitteen aksentointi oli kuitenkin virkistävä tulkinta, ja teoksen kaari hoidettiin tyylikkäästi maaliin. Olisi kuitenkin mahtava rituaalien ravistus kuulla itsenäisyyspäivänä Finlandian tilalla jokin muu napakka kotimainen mestariteos.
Santeri Kaipiainen
