Mozartin Taikahuilu Turun ruotsalaisessa teatterissa 9.2.2016.
Rosor slår ut ur den hårdaste mark. Ruusut tunkevat esiin kovimmastakin maaperästä, riimitteli runoilija Nils Ferlin aikoinaan. Hänen sanansa ovat käyneet Turussa oopperan alalla toteen moneen kertaan, sillä olosuhteet oopperataiteen tekemiseen eivät lounaisimmassa Suomessa ole kaksiset. Paikka toisensa jälkeen on osoittautunut riittämättömäksi, ja viime vuosiksi on palattu Turun ruotsalaiseen teatteriin, jonka suojissa oopperaa on tehty talon perustamisesta alkaen 1800-luvun alkupuolella. Ja yhä tantereesta pukkaa ruusuja.
Tänä talvena ohjelmassa on kaikista oopperoista ehkä tunnetuin, Taikahuilu. Ohjaajalla on lähtökohdittain kaksi starttimahdollisuutta, perinteinen tai uudistava, joita kumpaakaan ei voi väittää toista paremmaksi saati helpommaksi; pitäähän viime kädessä jotain persoonallista särmää olla. John Ramster on sijoittanut tapahtumat 1950-luvun tieteiskuvitelman maailmaan Bridget Kimakin lavastuksin – ratkaisu ei taatusti ole kulunut, joskin haetun tuntuinen.
Alkusoiton aikana taivaankappaleiden välissä liikkuva hahmo olio törmää tammeen ja veistää siitä huilun, joka myöhempänä aikakautena osoittautuu pelastuksen työvälineeksi jonkinlaista sivistystä ja valoa edustavalle ihmiskolonialle. Viittaus Wagnerin Ringiin, Wotanin antamaan miekkaan ja sen mahtiin on niin ilmeinen, ettei sitä tarvitsisi edes sanoa.
Ohjauksessa ei kuitenkaan jämähdetä wagnerismiin, vaan huomio kiinnittyy henkilöhahmojen luomiseen, joka onkin sangen eläväistä. Johtavaksi henkilöksi nousee hieman yllättäen omalaatuinen puoli-ihminen, luonnonlapsi, vaistojensa varassa toimeen tuleva linnustaja Papageno, jonka hahmo on huolellisesti rakennettu, ja jonka Waltteri Torikka esittää lähes virtuoosisesti.
Yhtä onnistuneita ovat kaavamaisesti käyttäytyvät rakastavaiset Tamino ja Pamina. Oudolle taivaankappaleelle tupsahtanutta ’Linnunradan liftaria’ Taminoa painaa ainainen velvollisuus, milloin kummalliselle yön ilmestykselle, Kuningattarelle, milloin vielä kummallisemmalle ’hiljaisten’ miesten seurakunnalle, jonka päämiehen ja päämäärien mielekkyydestä ei ota pirukaan selvää. Mutta Tamino on alati kuuliainen.
Kokonaisuutena pidän ohjausta erittäin onnistuneena. Sen sisältämä komiikka on osittain aiheen mukaisesti sisäänrakennettua, ja siitä tiristetään hyvät lisukkeet täsmällisellä henkilöohjauksella.
Mitä laulamiseen tulee, Taikahuilu on silkkaa rautaa… tai ehkä hopeaa. Ensemblen ykköseksi nousee Paminan esittäjä Susanna Andersson, jonka kimmeltävä ääni on kouluesimerkki soinnista, ytimestä, fokuksesta. Pekkaa pahemmaksi ei juurikaan jäänyt Yön kuningatar Karolina Andersson; hän lauloi roolin kuuluisat koloratuurit kellontarkasti.
Miehiäkään ei käy moittiminen. Nicholas Söderlundin syvässä baritonissa on komeasti malminkaikua, mutta hänen on syytä tarkkailla vibratoa yläalueella. Hän on myös hienovaraisten eleiden käyttäjänä oiva näyttelijä. Sam Furness lauloi Taminon ’piilovaikean’, ylärajoilla killuvan roolin ihailtavalla varmuudella, vaikka äänessä kuuluisi olevan hiven knöödeliä eli kurkkutukea. Samaa saa varoa myös Torikka, niin suvereeni kuin suurelta osin onkin.
Ville Matvejeff johti esityksen selväpiirteisesti, ja Turun filharmonisen orkesterin naseva ja sooloineen kaikkineen sävykäs soitto oli sen mukaista.
MATTI LEHTONEN
