Helsingin barokkiorkesteri on syyskauden aikana jälleen kunnostautunut unohdettujen teosten esiin tuojana. Tällä kertaa niiden säveltäjät olivat niinkin tuttuja nimiä kuin B. H. Crusell ja Franz Schubert, joilta kuultiin suurimuotoisten teosten Suomen-ensiesitykset. Crusellin deklamaatio Den siste kämpen sisälsi raikasta ja mukaansatempaavaa musiikkia, mutta pitkä ja höttöistä ruotsalaista nationalismia kaikuva lausuntaosuus tuntui aikansa eläneeltä. Kuriositeettina se silti oli kiinnostava ja pani kuvittelemaan, millainen Crusellin iso kantaatti olisi ollut.
Schubertin ooppera Alfonso ja Estrella sen sijaan oli yllättävänkin täysipainoinen taide-elämys. Schubert sävelsi 16 näyttämöteosta, jotka eivät ottaneet omana aikanaankaan tuulta alleen. Monesti ongelmaksi koitui heikko libretto tai se, ettei jumalaisten melodioiden ja suuret tunteet kiteyttävien liedien mestari aina pystynyt kokoamaan draamallisesti ehyttä kokonaisuutta.
Alfonso ja Estrella on kuitenkin toista maata. Se on suuri saksalainen ooppera, joka yhdistää laulunäytelmän lyyrisyyttä ja ritarioopperan sankarillisuutta. Alfonso on Leónen valtakunnan syrjäytetyn kuninkaan Froilan poika ja Estrella vallan anastajan Mauregaton tytär, jotka rakastuvat. Estrellaa himoitsee myös Mauregaton petollinen kenraali Adolfo. Valtataistelu päättyy Alfonson voittoon, ja kruunu päätyy nuorille rakastavaisille.
Oopperassa korostuu maaseudun luontoidyllin ja siellä heräävän nuoren rakkauden ja toisaalta hovin intrigien valtaaman ilmapiirin vastakkaisuus. Ei ole ihme, että Schubertin lyyrinen, melankolisia sävyjä saava melodiikka ja duurin ja mollin kääntökuvina vaihteleva harmonia toimivat oopperan lumon luojina, kun taas herooisuus on hieman tehdymmän oloista.
Kokonaisuus silti kantaa, ja Schubert punoo numeroista draaman mukaan muuntuvia jatkumoita. Aariat ja duetot hallitsevat, mutta asetelmia kiteyttäviä ensemblejäkin on. Laulunäytelmän resitatiivit ovat kutistuneet vokaalisiksi kerronnan silloiksi. Teos ammentaa Gluckin perinteestä ja Rossinin seria-oopperoista ja ennakoi lyyrisyydessään Schumannin Genovevaa.
Jo aamunkoittoa vuoristossa maalaileva alku Froilan aurinkoa tervehtivine aarioineen (Wagnerin Siegfried!) luo herkän tunnelman. Hienoimpiin numeroihin kuuluu harpun säestämä balladi vuorten neidosta, jonka synkkää kohtaloa säveltäjän Winterreisesta tutut harmoniat alleviivaavat. Välisoitossa ennen lopun taistelua on Weberin mieleen tuovaa aavemaisuutta.
Aapo Häkkisen johtama Hebo projisoi musiikin romanttisen soinnin niin hienosti ja herkästi, että tuli mieleen, miten se oli Musiikkitalon akustiikassa mahdollista. Lavan sivu ja takaosia oli nostettu näyttämötasoiksi, ja orkesteri oli aseteltu tiiviisti keskelle, mikä paransi akustiikkaa. Melodiat lauloivat runollisina, ja sotaisat kaiut olivat pikemmin klassisen ryhdikkäitä kuin dramatisoituja.
Lydia Teuscher ja Patrick Grahl olivat unelmien pääpari Alfonsona ja Estrellana. Lyyriset äänet kietoutuivat yhteen kirkkaasti ja säteilevästi. Krešimir Stražanac ja Johannes Weisser olivat kilpailevina kuninkaina yhtä aikaa arvovaltaisia hallitsijoita ja kärsiviä isiä. Arttu Kataja sai kerrankin olla oopperan pahiksena, ja hän alleviivasi Adolfon katkeruutta ja kieroutta. Unkarilaisen Cantemus-kuoron naiset ilahduttivat, mutta miehet kaipaisivat enemmän ytyä.
Vilppu Kiljunen oli tehnyt toimivan ja konserttilavalle sopivan ohjauksen, joka toi esiin periytyvän vallan kahleet, kun kuninkaalliset korut olivatkin hirttosilmukan näköisiä köysiä. Videot piirsivät kehitystä luonnon idyllistä kiireiseen ja lopulta ympäristökatastrofiin sortuvaan suurkaupunkiin.
Harri Kuusisaari
