Sileällä tiellä kohti tuhoa

6980-Hulttion tie_16-03-11_074b
Noitien kuorossa riitti syntistä kabareemeininkiä, goottilaisella huumorilla höystettynä. ©Heikki Tuuli / Suomen kansallisooppera

 

Igor Stravinskyn Hulttion tie ei älyllisyydessään ole suuri yleisön villitsijä, mutta Kansallisoopperassa tuntui silti yllättävältä astella puolityhjään katsomoon. Teos sentään esitettiin Suomessa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, eikä sen pitäisi olla ollenkaan ”vaikeimmasta” päästä, jos 1900-luvun keskeisiä oopperoita ajattelee.

Kun tilanne oli sama esimerkiksi pari vuotta sitten Bartókin Herttua Siniparran linnan kohdalla, sopii kysyä, olisiko yleisö totutettu liian takuuvarmaan antiin. Tarvitaanko aina kyytipojaksi se tähtisopraano tai muuta skuuppiainesta, jotta mielenkiinto heräisi? Pitäisikö yleisökasvatustyössä ottaa uudenlaisia metodeja käyttöön?

Hulttion tie on Stravinskyn uusklassistisen tyylin suurimuotoisin ilmentymä, ja sen elegantin pinnan alta henkii kyynisyys. Stravinsky palaa Mozartin ja 1800-luvun italialaisen oopperan muotoihin. Tyylilainailua leimaa silti kolkohko, opettavainen ambivalenssi, joka antaa katsojalle enemmän ajattelun kuin tunteella eläytymisen eväitä.

Suuren perinnön saavan maalaispojan Tom Rakewellin tie Lontoon bordelleihin, vararikkoon ja hulluuteen muistuttaa etäisesti Faustia, etenkin kun usuttajana vierellä on mefistomainen Nick Shadow, mutta hahmosta puuttuu intohimo ja rappiossa rypeminen. Hän katuu, epäröi ja kaipaa Annensa luo mutta ei silti malta antaa periksi helpolle rahalle ja nautinnolle.

Stravinsky ei kuvaa tunteita ja tapahtumia realistisesti eikä sisällytä lainoihinsa edes ironiaa. Yksinkertaisuus tuntuu autioksi vieraannutetulta, sillä muodot ovat kehikkoja vailla suoraa yhteyttä sisältöön. Esimerkiksi bordellikohtauksesta puutuu todellista dekadenssia, ja kun Tom tulee hulluksi, musiikki pysyttelee kiltisti kaidalla polulla. Merkitysten vilinää silti riittää, muutenkin kuin oopperan historian pätkiä bongaillessa.

Miten teos sitten pitäisi ohjata? Stravinsky itse varoitti liioittelemasta Rakewellin tarinan realistisuutta ja kehotti ottamaan sen pikemmin opettavaisena faabelina. Onnistuneimmissa näkemissäni versioissa (mm. Oliver Pyn mustavalkoinen ohjaus Pariisissa, Rondo 11/2012) se on onnistuttu viemään tarpeeksi pitkälle absurdiin suuntaan.

Tuomas Katajalan Tom on keksinyt, että läppäristä voi olla leipäkoneeksi. Jaakko Kortekankaan Nick myhäilee. ©Heikki Tuuli / Suomen kansallisooppera

 

Kansallisoopperaan teoksen ohjasi Moskovan Helikon-teatterin johtaja Dmitri Bertman, jonka töistä on saatu nauttia mm. Tallinnan Estonia-teatterissa. Odotuksiin nähden tulos oli kuitenkin pettymys. Tulkinnasta puuttui lopullinen terävyys. Puutarhatontut veivät ilmettä halvan burleskin suuntaan, ja läppärin tuominen korttien korvikkeeksi pelikohtaukseen oli ulkokohtaista. Huorien kuorossa sentään oli oikeaa groteskia kabareeta.

Jeni Packalen latelee Turkkilaisena Babana tyhjänpäiväisyyksiä. ©Heikki Tuuli / Suomen kansallisooppera

Lava eli pikemmin Edvald Smirnovin koreografian tahdissa ja Eerika Turusen värikylläisten mutta rappiota ja kornia huumoria sisältävien pukujen visuaalisista vaikutelmista. Myös Hartmut Schörghoferin spiraalisiin muotoihin perustuva lavastus oli tyylikäs, ja taivaankaaren kuvittaminen erilaisin leijuvin symbolein (jopa kaloin) toimi.

Näkemässäni esityksessä Tomin osaa lauloi Tuomas Katajala. Hän on kehittynyt Kansallisoopperan parhaaksi lyyriseksi tenoriksi (vaikkei enää kiinnityksellä olekaan). Äänessä on säilynyt terve, heleä sointi, vaikka sointi onkin saanut lisää ytyä alleen. Hahmoonsa hän löysi viattomuutta, jonka pohjalta rappio sai kierteensä.

Mari Palo teki hyvää työtä Annena ja Koit Sopasep isähahmona. Jaakko Kortekangas ei liioitellut Nick Shadow’n pirullisuutta vaan teki siitä enemmänkin taviksen. Oopperan herkullisin rooli oli parrakas nainen, Turkkilaisen Baba, ja Jeni Packalen, joka tavoitti hyvin groteskin sirkuseläimen sisäisen tyhjyyden.

Norjalainen Eivind Gullberg Jensen johti rytmisen elastisesti, kuin Mozartia ikään.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliVerisistä draamoista hauskanpitoon
Seuraava artikkeliTempot tunteiden ehdoilla