Rinteessä kukoistavat niittykukat, metsänreuna humisee ja kivikkoinen puro pulputtaa omaa äänitaidettaan. Pirkanmaalla Hämeenkyrön Myllykolussa jo vuosikymmeniä toiminut kesäteatterinäyttämö puhalsi henkeään paikalla kantaesityksensä saaneeseen Sillanpää-oopperaan. Ei ollut vaikea ymmärtää sitä paloa, jolla työryhmä ajoi oopperaa Nobel-kirjailijan synnyinkodin takana aukeavaan puronotkoon. Waltteri Torikan ideasta alkunsa saanut ja Seppo Pohjolan säveltämä ooppera on synnytetty lähes tyhjästä, ainoana valmiina rakenteenaan paikan kesäteatteriperinne, jossa libreton kirjoittanut Panu Rajala on ollut aktiivinen hahmo.
Suomen suvea kauneimmillaan esittelevä miljöö, se sama, josta F. E. Sillanpääkin ammensi kirjalliseen ilmaisuunsa, on ollut hankkeen suuri innoittaja, ja esitys elää orgaanisesti luonnon kanssa: katsomosta avautuva maisema otetaan kokonaisuudessaan haltuun, hermosutunut Sillanpää nyppii ruohoa ja vilkas puro muuttuu keskeiseksi lavasteeksi. Rajalan libretto seurailee Sillanpään omaa tyyliä, ja Pohjolan musiikissakin leijailee tuo kesäöinen väripaletti.
Tämä on kuitenkin vain yksi puoli. Kyseessä ei ole nostalginen maalaiskuvaelma vaan särmikäs muotokuva. Sillanpäätä taiteilijana katsotaan inhimillisin silmin: hän on suuri ajattelija ja mahdoton aviomies, ihanteissaan vellova, maanisesti inspiraatiota metsästävä. Hän tajuaa uhraavansa läheisensä ”taiteen julmalle jumalattarelle”, mutta piiloutuu kulmikkaan taiteilijaegonsa alle.
Tämä levoton psyyke heijastuu oopperan muotoon: kiintopisteenä toimii Kammion mielisairaala, jonne Sauli Tiilikaisen tulkitsema vanha Sillanpää joutui pian Nobel-palkinnon jälkeen. Tästä loukosta sinkoilee esiin kohtauksia eletystä elämästä. ”] Nykykamarioopperoille tyypillinen numero-oopperamaisuus on kirjailijan tuotannon esiintuomiseen hyvä keino, esimerkkinä Joulukirje diktaattoreille -pakinan esittäminen hulvattomana show’na. Yhteiskunta pilkahtelee esiin ajan rallatusten ympärille sommiteltuina vinjetteinä, orpolasten laulelmina ja punaisten pakoa säestävänä marssina. Numero-oopperoihin usein kuuluvan staattisuuden Pohjola on kuitenkin välttänyt iskemällä musiikin kirjailijan kuvitellun psyyken rytmissä laukkaavaan liikkeeseen. Lampareina värisevien sointipintojen ympärillä musiikki vatkaa hirtehisiä rytmejä ja kansanlaululainoja heijastellen hulluuden rajoilla elämäänsä läpikäyvän kirjailijan säpsähtelevää ajatuksenjuoksua. Tämän kaiken ääninauhalla soittava nykymusiikkiensemble TampereRaw Petri Komulaisen johdolla tuo hienosti esiin.
Enemmän tai vähemmän realistisesti käydään läpi elämäntarinaa vanhan Sillanpään katsellessa Waltteri Torikan esittämän nuoren minänsä tekemisiä, mutta rakenne ei ole ennalta-arvattava. Välillä vanha Sillanpää vajoaa houreisiin: koskettavassa kohtauksessa hän taantuu muistelemaan äidin (Päivi Nisula) syliä ja tämän pelottavaa tarinaa myllyn haltijasta. Sillanpään julkinen elämä, tämän huikea nousu torpan naskalista kansakunnan rakastamaksi taataksi jätetään hyvällä tavalla viitteelliseksi – käsiohjelma tarjoaa sopivan tietopaketin – ja punaisena lankana on poikkeuksellisen taiteilijapersoonan suhde läheisiin, erityisesti Siikri-vaimoon, jonka kirjailija tapaa ystävänsä (Petri Bäckström) piikana. Helena Juntusen vaikuttava roolisuoritus on teoksen psykologinen tukipylväs. Siikri on läsnä vuoroin muistoissa, vuoroin taas kuoleman takaa Sillanpäätä puhuttelevana näkynä, mutta raja todellisen ja kummittelevan vaimon välillä on häilyvä.
Tiilikaisen ja Torikan yhdessä luoma kaksipäinen Sillanpää on kiehtova hahmo, joka huomaa ennemmin maailman epäkohdat kuin oman perheensä hädän, joka vaimon kuoltua tajuaa olevansa täysin tyhjän päällä, joka taistelee epätoivon syövereissä mutta uskoo vankkumatta omaan suuruuteensa. Kahden baritonin, nuoren ja vanhan, yhteistyönä syntyy elinvoimainen ja räväkkä olento, joka kuitenkin jää pinnalliseksi, vaille traagisuuden kosketusta. Sen sijaan kaikkensa perheelleen antava Siikri on lihaa, verta ja kyyneliä: hänessä möyryävä jännite kaikenvoittavan rakkauden ja oikeutetun raivon välillä on riipaiseva. Suuren miehen suhde vaimoonsa sekä houraileva takautumarakenne yhdistävät oopperan selkeästi Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin.
Ooppera vaeltaa Sillanpään mielen sokkeloissa samaan tapaan kuin hahmot levittäytyvät näyttämötantereelle. Ohjaajana toiminut Marco Bjurström piti esiintyjät koko ajan liikkeessä ja hyödynsi esityksen kestäessä yhä antoisammin avaraa luonnontilaa. Kuvataiteilija Osmo Rauhala oli luonut Myllykolun mäkituvan harmaita seiniä toistavan epäsymmetrisen hirsirakennelman, kuin psyyken linnakkeen, joka aitauksena rajautuu tiiviiksi ja monitasoiseksi peittämättä kuitenkaan alkuperäistä maisemaa. Kansallisromanttinen seisoskelu vältettiin, kun kohtaukset sijoittuivat eri puolille tätä rakennelmaa: sauna sijaitsi mielisairaalahuoneen katolla, nuori Eemeli haaveili sillankaiteella, kun taas Siikri siirtyi sillan yli elämästä pois, kuoro kurkki aidan yli ja vaelsi kaukana metsänrajassa.
Kuorolle säveltäjä oli antanut erityisen suuren roolin: sen joukkomonologien kautta artikuloitiin Sillanpään ajatuksia ja kirjallista tyyliä, kuoro oli yleisöä ja kansaa, se sulautui luontoon, heijasteli Sillanpään mielenliikkeitä. Se onnistui olemaan enemmän kuin arkkityyppinen yhteisö. Siksi Elina Vätön kuoropuvustukselta olisi kaivannut kiinnostavampaa ratkaisua kuin sinällään kauniisti värjättyjä talonpoikaisasuja, jotka suomalaisen kuoro-ohjauksen perustyyliin tekivät kuorosta yksivärisen massan.
Bjurström käytti ohjauksessaan kuoroa monipuolisesti: esimerkiksi Siikrin kuolema kuvattiin kuorolaisten muodostamana ketjuna, jota pitkin vaimo eteni Eemelin tavoittamattomiin, ja Sillanpään yksityisen kohtalon taustalla kirjaimellisesti kasattiin ja purettiin sisällissodan traumaa. Osmo Rauhala oli rakentanut lavan keskelle shakkilautamaisen keskipisteen, jossa punaiset ja valkoiset laatat vuorottelivat. Kuorolaisten kengät tarttuivat kiinni tähän julmaan peliin ja muuttuivat väkivallan uhreiksi. Tämä elementti tuki esityksen tapaa avata kevyesti ikkunoita ympäröivään yhteiskuntaan. Sen sijaan yritys tehdä DNA:n rakennnetta kuvaavilla kirjaimilla näkymään ”moderni silaus” oli ylimääräinen. Luontoa hengittävän näkymän ja nykyaikaisesti soivan musiikkiteatterin yhteispeli riitti.
Suurimman kiitoksen korkeatasoisen esityksen viimeistellystä kokonaisvaikutelmasta ansaitsee viisaasti toteutettu äänentoisto. TampereRaw’n ennalta äänittämä orkesteriosuus, solistien toimiva mikitys ja ennen kaikkea Tomi Pietilän monikanavainen äänisuunnittelu ympäröivät yleisön elämyksekkäästi päästäen silti läpi puron ja sadekuurojen oman musiikin. Ulkoilmatunnelma säilyi, mutta kuuluvuustaisteluista ei ollut tietoakaan. TampereRawn erinomainen suoritus Pohjolan jännittävien, viileiden mutta rikkaiden sointivärien toteuttajana kirkastettiin täysiin oikeuksiinsa, ja balanssi yhtyeen ja solistien välillä oli erinomainen.
Äänentoisto toi solistit esiin parhaimmillaan. Tiilikainen teki nappisuorituksen karismaattisesti jylisevänä, sopivasti hulluna, hauskana ja surumielisenä nobelistina. Torikka pääsi loppua kohden yhä paremmin elementtiinsä hahmotellessaan kirjailijan luomisvimmaa. Hänen äänensä on ilmavoitunut, ja vaikka sävyrekisteri on jossain määrin yksitoikkoinen, notkea deklamointi tekee vaikutuksen. Helena Juntunen ihastutti Siikrinä luodaten hahmoa moniulotteisella äänellään: Siikri on sekä kaino että tappurainen, sulokas ja villi. Nuori kuoronjohtaja ja kapellimestari Jouni Rissanen piti energiset ja vapautuneet laulajat hyvin koossa.
Auli Särkiö-Pitkänen
Seppo Pohjola/Panu Rajala: Sillanpää-ooppera
ensi-ilta Hämeenkyrön Myllykolussa 22.7. klo 18
