Arvio: Storgårdsin uljaat jäähyväiset

John Storgårds voi jättää ylikapellimestarin pestinsä tyytyväisenä: vuoden 2008 jälkeen ja etenkin viime vuosina Helsingin kaupunginorkesteri on monipuolistunut ja terävöitynyt menettämättä silti väkevää ominaissointiaan. Piristynyt ohjelmasuunnittelu sekä vuosi sitten alkanut, nyt myös uusiin nettisivuihin jatkunut visuaalisen ilmeen uudistus on viimeistellyt orkesterin trimmautumisen yhä kiinnostavammaksi. Susanna Mälkki saa orkesterin syksyllä huomaansa lupaavassa tilanteessa.

”] ”Jontten” lähtöä juhlittiin koskettavasti (ja tyylikkäästi ilman väliaikaa) Mahlerin seitsemännellä sinfonialla, joka orkestraalisessa haastavuudessaan ja äärimmäisyydessään oli oivallinen valinta jäähyväiskonserttiin: kontrastien paljouden, jatkuvien äkkikäännösten ja hiuksenhienojen vivahde-erojen vaatima yhteistyön intensiteetti teki Storgårdsin ja orkesterin suhteen näkyväksi. Lavalla vallitsi harvinaislaatuisen voimakas keskittyneisyyden tuntu. Se tummensi sinfonian magianhohtoisen syvyyden, kirkasti räjähtävän finaalin ja kiritti muusikot maaniseen fokusoituneisuuteen. Samalla jännittyneisyys toi mukanaan myös jonkin verran kompurointia ja hermoilua. Tunnetta oli ilmassa.

Mutta Storgårds ei myöskään tietoisesti halunnut pelata varman päälle. Omien sanojensa mukaan hän ei halua olla liikennepoliisi, ja vaikka seitsemännessä riittää liukkaita pintoja, jyrkkiä kapuamisia ja akrobaattisia yhteisvoltteja, Storgårds ei kontrolloinut tai ahtanut, vaan antoi orkesterilaisten hypätä vaaran tunteeseen. Etenkin ensimmäisessä osassa riskinotto kannatti. Orkesteri oli kuin monipäinen lohikäärme, joka kurottautui notkeana ja peräänantamattoman voimantäyteisenä joka suunnalle. Näköalasta toiseen reuhtova yönäkymä tilallistui vakuuttavasti, kun Stordgårds huolitteli kollaasilaattojen särmät etäisyyksiä, eroja ja leikkauksia pehmeästi alleviivaten. Finaalissa jännitteinen jylhyys purkautui estottomaksi riemuksi.

Ensimmäisen ja viimeisen osan huuman välissä yölliset karaktäärikappaleet tuntuivat nyt jossain määrin tehottomilta. Storgårdsin rauhalliset tempot ja fragmentaarisuuden korostaminen pahimmillaan pysäyttivät liikkeen. Toisaalta kahdesta yömusiikista ja varjoisesta scherzosta muotoutui oivaltavia tutkielmia, joissa nautiskeltiin pianonyansseilla, erityyppisillä atakeilla ja sointipinnoilla. Jälkimmäinen yömusiikki avautui serenadin sijaan pikemminkin aubadena, aamulauluna, romanttisena rajapintana yön ja sarastuksen välissä. Monet aiheet saivat nyt toisenlaisen merkityksen yksittäisinä eleinä. Scherzossa ihastutti haamumainen usvaisuus perinteisen makaaberin luurankovalssin sijaan.

Auli Särkiö

Musiikkitalo 17.12. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. John Storgårds
Istumapaikka: N-katsomo permannon keskiosan sivulla

Edellinen artikkeliPunakynäniska: Vuoden levyt 2015
Seuraava artikkeliRSO kunnioittaa Jouni Kaipaista