Straussin valssit soivat Finlandia-talossa, Tampereen vuosi alkoi barokilla

Vuoden alku on useimmilla orkestereilla yleensä vasta käynnistelyn aikaa, mutta tasokkaista konserteista ei tällöinkään ole pulaa. 

Pääkaupunkiseudulla on vaalittu uudenvuoden ja loppiaisen seudun musiikkiperinteitä jo 25 vuoden ikään ehtineillä Strauss-konserteilla, joissa Atso Almilan taiten johtama Lohjan kaupunginorkesteri tarjoili jälleen wieniläisen ohjelmiston helmiä eläväisemmin kuin muutamien nimeltä mainitsemattomien tähtikapellimestarien johdolla Musikvereinissa. Niinpä kolmesta konsertista keskimmäinen – samalla remontoidun Finlandia-talon avajaisjuhla – muistuttikin jälleen oivallisesti kaikesta siitä taidokkuudesta, jota tämän soivan tradition olemus esittäjiltään edellyttää.

Spontaani taituruus ja hienostunut heittäytyminen ovat hyveitä, joista Wienistä televisioidut konsertit ovat aika päiviä sitten luopuneet. Niinpä Finlandia-talossa sävähdyttikin kuulla lohjalaisten ja Almilan elävää, pehmeästi keinahtelevaa musisointia, johon löytyi aina särmää, kun sitä vaadittiin – asiaankuuluvalla pilkkeellä silmäkulmassa.

Ohjelmiston ydin rakentui Johann Strauss nuoremman tuotannon ympärille huomioiden säveltäjän syntymän alkavan kaksisataavuotisjuhlinnan. Konsertti alkoi Lepakko-alkusoitolla (1874), jonka melodinen luontevuus ja pidäkkeetön liike-energia asettelivat tunnelman heti kohdilleen. Illan operettikatkelmissa kuultiin Lepakon ohella niin Straussin Mustalaisparonia (1885) ja Yötä Venetsiassa (1883) kuin Franz Lehárin Hymyn maata (1929), jotka sopraano Goitsemang Lehobye, tenori Tuomas Miettola ja baritoni Aubrey Lodewyk ottivat omikseen Almilan ja orkesterin tarjotessa oivallisille solisteilleen erinomaiset puitteet.

Orkesterinumeroista mieleenpainuvimpien joukkoon lukeutuivat Straussin lumoava Wienerwaldin tarinoita, op. 325 (1868), jonka poikkeuksellisen laajan johdannon tunnelmallisen sitraosuuden Laura Linkola puki kanteleellaan heleästi kimmeltävään asuun.

Franz von Suppén klassikkoalkusoitto Kevyt ratsuväki (1885) soi muhkeine fanfaareineen ja ratsastusteemoineen komeasti, olkoonkin, ettei Finalndia-talon kustiikka edelleenkään ole kaikkein rikastuttavin. Tonava kaunoisessa, op. 314 (1866-67) Almila ja orkesteri tavoittivat musiikin keinuvan ytimen tavalla, joka teki kunniaa Herbert von Karajanin näkemykselle. Tuttuakin tutumpaa valssia kuunteli äkkiä uusin korvin, sen hienovireisille käänteille ja soinnin ilahduttaville yksityiskohdille herkistyen.

Illan päätösnumerona kuultua klassikkoa kuvitti Iiris Salmenmaan harjoittama Ville Valkosen koreografia, jonka Olivia Tuominen, Isla Evers, Sara Tirri, Alessia Kokki, Enne Lehmusvirta, Ida Heikkinen ja Paju Salminen oivasti toteuttivat.

Strauss-dynastian muiden säveltäjien tuotantoa oli siroteltu ohjelmaan alkaen Wenn’s auf der Welt noch Wunder gibt -sovituksella Josef Straussin Mein Lebenslauf ist Lieb’ und Lust -valssista (1869) Lehobyen taiten laulamana. Johann Strauss vanhemman Wienin ensimmäisen ketjusillan valmistumista kunnioittava Kettenbrücke-valssi (1828) soi lumovoimaisesti konserttimestari Mikk Murdveen liidatessa sooloviulunsa äärestä, kuten perinteeseen kuuluu.

Eduard Straussin rempseässä Bahn Frei! -polkassa (1869) orkesteri pääsi irrottelemaan rautatietunnelmissa pitäen tunnelmaa korkealla myös tutussa Colombine -polkassa (1866). Josefin-veljen mainio Ohne Sorgen (1869) kruunasi illan polkkatarjonnan vikkelällä taidokkuudellaan. Radetzky-marssi (1848) taputuksineen olikin sitten illan itseoikeutettu päätösnumero.

Almilan viihdyttävät juonnot ja niiden notkeat kommentaarit olivat omiaan tahdittamaan iltaa. Lavascreenien maisemakuvitukset elävöittivät visuaalista ilmettä mukavasti ja häiritsemättä. Ainoastaan alussa ja lopussa lavaa hallinnut otsikkonäkymä jätti hieman halvan, tekoälymäisen vaikutelman. Finlandia-talon baarin vaikutelma olikin sitten vähemmän halpa, mutta olipahan se kerrankin auki vielä konsertin jälkeenkin.

Bachia ja Zelenkaa Tampereella

Hieman toisenlaisessa miljöössä taas saattoi viettää Tampereella loppiaisaattoiltaa, kun Tampere Cappella käynnisti kymmenvuotisjuhlansa yhdessä Pirkanmaan Barokin kanssa Markus Yli-Jokipiin johdolla erinomaisella Johann Sebastian Bachin ja Jan Dismas Zelenkan musiikkia yhdistävällä kokonaisuudella, jonka soiva gravitas oli jälkimmäisen huikea Missa Dei filii, ZWV 20 (1739).

Tuomiokirkon konsertin avasi Bachin motetin Singet dem Herrn eines neues Lied, BWV 225 (1726/1727)riemukas, kahden neliäänisen kuoron kontrapunkti, jolle sellon, teorbin ja urkujen continuo antoi oman lisävärinsä. Leipzigissa ensiesityksensä saanut motetti alkaa psalmin 149 sanoilla, joiden ylistyksellisen ilon Bach sommittelee taidokkaiksi kerrostumiksi. Motetin keskiosan muodostaa psalmiin 103 pohjaava kuorosatsi, ja sitä seuraa keskittynyt aaria. Halleluja-päätöksessä psalmi 150 puhkeaa ketteräksi kuoroäänten vuoropuheluksi, jonka juhlavuus on läpikotaisen hienostunutta.

Yli-Jokipiin johdolla kuoron ja continuon työskentely oli Bachissa läpikuultavan taidokasta, ja motetti piirtyi kirkkoakustiikassa ilahduttavan puhdaslinjaisena. Samoin hyvein voi luonnehtia Zelenkan psalmisävellystä Nisi Dominus, ZWV 92 (1726), jossa solistikvartetin ja kuoron seuraan liittyvät myös jouset, kaksi oboeta, fagotti ja continuo. Bachin motetin aikalaisteos alkaa tunteikkaasti aaltoilevalla kuoromeditaatiolla, jota nopeat soitinornamentaatiot säestävät. Tätä seuraa teoksen ytimen muodostava ilmeikäs vuoropuhelu solistien ja kuoron välillä päättyen Aamen-koodaan.

Illan pääteos, Zelenkan upea Missa Dei filii perustuu ordinarium-messun kahteen ensimmäiseen osaan, Kyrieen ja Gloriaan, joiden tekstien sisältöjä ilmentämään säveltäjä rakentaa liki 45-minuuttisen musiikillisen kaikkeuden solisteille, kuorolle ja orkesterille. Ensimmäisessä osassa kuorojen Kyriet kehystävät sopraanon Christeä sulautuen kaarimaiseksi kokonaismuodoksi. Gloriassaan Zelenka antaa musiikin kuvittaa tekstin yksityiskohtia liki mikroskooppisella tarkkuudella säveltäjän löytäessä kustakin säkeestä kokonaisen sointiuniversumin.

Teoksen avaa juhlallinen tutti, jonka iloa tulvivia sointeja seuraa sisäänpäinkääntyneisyydessään pysähdyttävä Qui tollis sopraano-, tenori- ja bassosooloineen. Kuoro saa jälleen sijan Qui sedes -keskitaitteessa, jota seuraa Quoniamin laaja alttosoolo. Messun päättää näyttävä Cum Sancto Spirito -fuuga, jossa Zelenkan kontrapunktin taide pääsee hienosti oikeuksiinsa.

Sopraano Tuiki Järvensivu, kontratenori Teppo Lampela, tenori Taavi Niinimaa ja basso Lauri Solin lauloivat soolo-osuutensa omistautuneesti ja taidokkaasti astuen sitten takaisin kuoron riveihin tutti-jaksoihin. Tampere Cappella oli ottanut Zelenkansa haltuun koko innollaan ja osaamisellaan antaen moniäänisille kuoro-osuuksille ihailtavan vivahteikkaan soivan asun Yli-Jokipiin johdolla. Pirkanmaan Barokki puki orkesteriäänet tarkoin kuosiinsa syventäen messun musiikillista ilmaisuvoimaa tarkoin lauluääniin balansoiden.

Vaikka itse vuoden vaihtumista ei meillä säestetä aivan keskieurooppalaisella pieteetiltä, löytyy uuden vuoden ensimmäisiltä päiviltä kuitenkin moni-ilmeistä konserttitarjontaa. Voi silti miettiä, olisiko meillä myös tilausta vaikkapa sellaisille uudenvuodenjuhlille, jotka Esa-Pekka Salonen ja Pekka Kuusisto järjestivät NDR-orkesterin kanssa Hampurin Elbphilharmoniessa viime viikolla soittaen loppuunmyydyssä salissa vuodenvaihteen molemmin puolin Bryce Dessnerin upean ja erinomaisen haastavan Viulukonserton (2021), Maurice Ravelin aistillisen, kyberpunkia ennakoivan Boleron (1928/1929) sekä Richard Straussin ikonisen Also sprach Zarathustran (1895-96), huipentaen ylimääräisensä vielä Sibeliuksen Alla marciaan (1893/1894).        

Jari Kallio