Hyvin suunniteltuun – ja toteutettuun – säveltäjämuotokuvakonserttiin on aina erityinen ilo kuulijana osallistua. Soivana tutkielmana asetelma tarjoaa yleisölle mahdollisuuden viettää hieman tavallista pidempi hetki säveltäjän estetiikkaa havainnoiden; seurata kuinka monisäikeiset musiikilliset prosessit kiertyvät auki sekä teosten sisällä että niiden välillä. Lajissaan Osmo Tapio Räihälän taannoinen Synesteesi-konsertti Musiikkitalon Paavo-salissa olikin yksi antoisimpia pitkään aikaan. Illan mittaan saatiin kuulla neljä säveltäjän tällä vuosikymmenellä kirjoittamaa teosta sekä hieno kantaesitys, joita kehystivät neljä osaa Räihälän uutta elektronista musiikkia.
Huippuluokan esityksistä vastasivat Avanti!- ja Airo-kvartetit sekä Kaisa Kortelainen, huilut, Jerry Piipponen, lyömäsoittimet, Olga Heikkilä, sopraano, Mikko Raasakka, klarinetit, Mirka Viitala, piano ja József Hárs, kapellimestari, jotka punoivat Räihälän yhtyeteoksista johdonmukaisesti etenevän, mutta silti kyllin vaihtelevan kokonaisuuden.
Illan airueen muodostivat Insolenza (2021) jousikvartetille ja Swarm (2020) jousioktetille. Viisitoistaminuuttinen Insolenza perustuu ilmavien, vapaasti aaltoilevien glissandojen ja kiihkeiden Frenetico-purkausten toistuville vastakkainasetteluille, joiden syklisestä kehittelystä teos saa muotonsa ja jännitteensä. Räihälän tavassa käyttää rajoitettua aleatoriikkaa on jotakin Lutosławskiin viittaavaa, kuten kvarteton vangitsevista, perinteisiä soittotapoja ja hienovireisiä epäkonventionaalisia äänentuottotapoja yhdistävistä jousiyhtyemietelmistä voi aistia. Teoksen päätössivulla mukaan liittyy häpeämätön sitaatti Carlo Gesualdo da Venosan madrigaalista Io parto e non più dissi (1611), jota seuraa liioitellun laveiden ja hitaiden vibratojen värittämä siirtymä kohti kvarteton päättävää viimeistä Frenetico-puuskahdusta.
Swarm ammentaa muotonsa ja sisältönsä soivan liikkeen ja tekstuurin kudelmista innoitteinaan uhanalaisten lajien yksilöidenväliset kognitiiviset prosessit. Vedenomainen avausosa, Shoal, sukeltaa pinnanalaiseen heijastusten ja varjojen maailmaan aaltoilevine soivine pintoineen jäljitellen lukemattomien pikkukalojen muodostamien parvien koordinoituja liikkeitä. Horde-keskiosa puolestaan surisee ympäriinsä hyönteisparven lailla notatoitua ja improvisoitua ainesta kekseliäästi yhdistäen. Päätösosa Flock ampaisee puolestaan korkeuksiin seuraten syystaivaan pilvenriekaleiden lomaan kerääntyviä muuttolintujen parvia, joiden soivat lentonäytökset ovat tulvillaan oikukasta jännitystä.
Orgaanisen kehittelyn taidokkuudessaan kuusitoistaminuuttinen Swarm ilmentää Räihälän pistämätöntä äänianimaation taitoa, joka kurottaa pitkälle onomatopoeettisen jäljittelyn tuolle puolen, kuten kvartettien verraton esitys vastaansanomattomasti osoitti.
Suurenmoinen huilu- ja lyömäsoitinduetto Biohajoava suudelma (2024) on syntynyt mittatilaustyönä Kortelaiselle ja Piipposelle. Sen materiaali perustuu säveltäjän ja esittäjien yhteisen workshopin aihelmiin, joita käsitellään teoksen alkupuolella graafisen notaation keinoin, josta siirrytään perinteisemmin kirjoitettuihin jaksoihin. Huilujen ja lyömäsoitinten äänimaailmat sulautuvat saumattomasti yhteen muodostaen kiehtovia sointivärin jatkumoita.
Bassorummun ja -huilun ambientihtava duetto saattelee teoksen liikkeeseen. Rainstickin valkoisen kohinan kautta siirrytään alttohuilun ja tamtamin loitsumaiseen vuoropuheluun, jota puolestaan seuraa virtuoosinen jakso vibrafonille ja pilviä hipovalle huilulle, soittotapojen vaihtelun laajentaessa sointivärien kirjoa. Kadenssinomaisen taitteen konsertoiva näyttävyys vie kohti huilun ja lyömäsoitinten vangitsevaa keskustelua, joka puolestaan saattelee teoksen kohti päätöstään, huilutrilliä ja sitä seuraavaa suudelmaa.
Laulusarjassa Elävää vettä (2024) Pierrot-henkisesti sävelletyt neljä Mirkka Rekolan runoa solmitaan katkeamattomaksi ketjuksi, jonka keskelle Räihälä on sommitellut lyhyen yhtyevälisoiton. Viisitoistaminuuttinen teos hyödyntää osuvasti runojen sisäistä musiikillista potentiaalia muodostaen vahvan soivan kokonaisuuden.
Vapaiden assosiaatioiden lailla etenevät vokaaliosuus ja soitinmateriaali vievät kuulijan välittömästi mukanaan johdattaen tämän keskeytyksettä virtaavan, rikkaan mielikuvituksen siivittämään musiikilliseen todellisuuteen. Runoja tulkitessaan sopraanon stemma kulkee liki kuiskauksenomaisista mietelmistä aina säihkyvimpiin melodisiin kaarroksiin ja kuulaaseen vokaalisiin saakka, hengittäen Rekolan tekstien rytmiä pilkulleen. Soitintrio laajentaa ilmaisua, milloin koristellen milloin idiomaattisesti kehitellen, välillä myös ääneen kommentoiden. Mahtuupa mukaan muutama osuva sitaattikin.
Pragma (2020) on luonteeltaan avoimen kertovaa musiikkia huilulle, klarinetille, pianolle ja jousikvartetille. Teos käsittelee rakkauden neljää vuodenaikaa alkaen neuroni specchion keväisen ihastuksen alkuvoimasta, jota seuraa gioco d’amoren kesäinen auvo. Aika tekee kuitenkin työtään viilentäen yhteiselon era glacialen hyiseen pysähtyneisyyteen, josta kuitenkin aukeaa tie voimistuneeseen pragmaan.
Musiikillisesti ilmaistuna teoksen saattelevat alkuun jousten pitkät äänet sekä pianon ja puhallinten intomieliset eleet, joista puhkeaa esiin soitinserenadien sarja. Toinen taite puolestaan on tulvillaan kieppuvaa leikkisyyttä ja lyyristä intoa. Tämä koreografinen jakso alkaa kuitenkin jähmettyä paikoilleen kalseiksi harmoniakeskittymiksi, kunnes soittimellinen elinvoima alkaa ottaa uusia kierroksia vieden teoksen optimistiseen päätökseensä.
Viiden soitinteoksen ympärille sommitellut Versumin (2024) elektroniset äänimaisemat muodostivat erinomaisen johdantojen ja jälkinäytösten sarjan, jossa akustisten teosten musiikilliset prosessit jatkoivat kulkuaan tilassa ja ajassa. Niinpä Primo, Postea, Inter ja Ad extremum sulautuivatkin mietteliäisyydessään saumattomasti illan kokonaisuuteen.
Jari Kallio
