
George Benajminin Written on Skin Radion sinfoniaorkesterin konserttiversiona Musiikkitalossa 10.11. Joht. Sir Georg Benjamin.
Mitkä ovat tärkeimmät 2000-luvulla sävelletyt nykyoopperat? Itse näkemistäni kolme teosta kohoaa kärkeen: George Benjaminin Written on Skin, Thomas Adesin The Exterminating Angel ja Kaija Saariahon Innocence. Kaikki niitä yhdistää trillerimäinen jännite, joka liimaa yhteen moniaineksisen kokonaisuuden. Musiikissaan ne kaikki hyödyntävät modernismin perintöä mutta kommunikoivat omanlaisin, suorin ja selkein keinoin.
Benjaminin Written on skin kiersi Aix-en-Provencessa nähdyn kantaesityksensä jälkeen useassa oopperatalossa. Itse näin sen Tukholmassa 2015 Kay Metzgerin ohjauksena. Suomeen teos ei ehtinyt – Kansallisoopperan johto piti viihteellisiä tuotantoja tärkeämpinä. Kiitos siis Radion sinfoniaorkesterille, että se vihdoin kuultiin.
Konserttiesitys korosti orkesterin roolia tapahtumien moottorina. Säveltäjän itse johtama esitys noukki partituurista niin rikkaita yksityiskohtia, että vastaavaa en muista Tukholmassa kuulleeni. Alistamisen, vapaudenhalun ja mustasukkaisuuden draama soi Musiikkitalon erottelevassa akustiikassa iholle käyvänä. Pasuunoiden, tuuban ja kontrabassojen tuhdit sointimuurit loivat pahaenteisen tunnelman, jota vasten puhaltimien viiltävät repliikit, detaljitason nopea kihinä ja satumaiset soinnit yötaivaan näkyineen asettuivat.
Ooppera perustuu keskiaikaiseen provencelaiseen trubaduuritarinaan. Linnanherra (”Protector”) palkkaa taiteilijan (”Boy”) kuvittamaan perhekronikkaa. Poika ja isännän nuori, alistettu vaimo Agnés rakastuvat, ja piirrokset alkavat saada yhä enemmän vaimon kapinallista ja aistillista näkökulmaa. Isännän mustasukkaisuus herää, taiteilijan kynästä tulee ihoa kaivertava neula. Makaaberissa loppukohtauksessa isäntä tapapa Pojan, ja Agnes joutuu syömään tämän sydäntä hopealautaselta ennen kuin tekee itsemurhan.
Vähä vähältä salaisuuksiaan aukovan kolmiodraaman rinnalla kulkee toinen taso, enkelien trio, joka kommentoi tapahtumia ja tuo niihin yhtä aikaa ajattoman että modernin näkökulman. Libretisti Martin Crimp on yhdistellyt nerokkaasti keskiajan runollisia kuvia oman aikamme suorasukaiseen kieleen. Etäännytystä lisää se, että hahmot kertovat itsestään kolmannessa persoonassa. Kerronta jättää asioita auki, tuoden mieleen Debussyn Pelleas ja Melisanden, ja Benjaminin musiikki avaa tiedostamattoman kuilun, toiveet ja pelot.
Pääkolmikon suhteet ovat koko ajan liikkeessä. Poika ja Agnés lähestyvät toisiaan Tristanin ja Isolden kielletyn rakkauden hengessä, ja kuvakirjan taiteelliset projektiot muuttuvat todellisuudeksi. Linnanherra on omistavan ja alistavan toksisen maskuliinisuuden perikuva, mutta häneenkin tuo toisenlaista väritystä homoeroottinen veto Poikaan. Poika liittyy myös enkelten trioon, jonka kaksi muuta jäsentä ovat kärjekäs pariskunta Marie ja John.
Oopperan parituurin voima on soitinnuksen mestaruudessa. Säveltäjä valitsee kirkastuneen tarkkoja ja aina yhtä jännittävän kuuloisia soitinkombinaatioita, joihin tiivistyy paljon draamallista sisältöä. Ristiriitojen puhjetessa musiikki kasvaa väkivaltaisiin orkesteripurkauksiin. Lasiharmonikalla on tärkeä rooli maagisten tunnelmien luojana, ja myös gamba ja mandoliinit tuovat mukaan toiseuden tasoja. Pienestä syntyy suurta.
Vokaali-ilmaisu on monipuolista. Enkelten triot soivat usein madrigaalimaisesti, kun taas maallisten roolihenkilöiden laulu on puheen rytmiä ja tunteiden suoraa ilmaisua. RSO:n solistit eivät jättäneet toiveille sijaa. Lauren Snouffer toi väkevästi esiin nuoren naisen intohimot ja vapautumisen halun. Hänen sopraanonsa pureutui kuin veitsi sieluun. Kontratenori Ivestyn Davies korosti hahmon androgyyniä kaksinaisuutta – hän on yhtä aikaa tämän- ja tuonpuoleisessa. Mark Stonen Protector oli julmuudessaankin inhimillinen. Judith Thielsen ja Nick Pritchard tavoittivat enkelten erikoiset sävyt. Benjamin Davisin ohjauksen voima oli sen yksinkertaisuudessa.
Esitys on nähtävillä Ye Arenassa, mutta sen ongelmana on tekstityksen puuttuminen. Olisiko ollut liian suuri työ järjestää se televisiokatsojille? Musiikkitalosta libretto oli luettavissa vihkosesta, mutta hämärä valaistus teki siitä hankalaa.
Harri Kuusisaari