Meidän Festivaalin suosituimpia tilaisuuksia ovat perinteisesti olleet konsertit Tuusulanjärven legendaarisissa taiteilijakodeissa. Ainola myydään yleensä pikavauhtia loppuun, ja myös viereinen Suviranta pullisteli yleisöä torstaisessa konsertissa.
Ainola ja Ahola ovat museoita, mutta Eero Järnefeltin Suviranta on yhä suvun omassa käytössä, ja elämän merkit tekevät vierailusta yksityisemmän kokemuksen. Talon isäntä Juhani Kolehmainen toivottaa konserttivieraat tervetulleiksi ja pahoittelee mahdollista kuumuutta. Onneksi taiteilijan ateljeehuone on korkea, joten ilmaa riittää niin musiikille kuin hengittämiseen. Valtava takaikkuna tuo valoa ja vehreää puutahratunnelmaa.
Intiimimmin kotikonsertti tuskin voi alkaa kuin kitarasooloilla, ja Ismo Eskelinen loi keskittyneen tunnelman. Ohjelmakin oli oivaltavasti valittu, sillä espanjalaisen renessanssisäveltäjä Luis de Narvaezin fantasioista kulkee linkki aikalaisen, John Dowlandin kautta Benjamin Brittenin Nocturnaleen, jonka perustana on Dowlandin luuttulaulu.
De Narvaezin fantasiat on tehty vihuelalle, ja Eskelinen oli virittänyt kitaransa sen mukaiseksi. Hän pehmensi niiden eteeristä polyfoniaa hellin kosketuksin, jotka varmasti välittyivät vain muutaman metrin etäisyydellä istuneille kuulijoille.
Brittenin Nocturnalen yömaisemia voi tulkita vielä painajaismaisemmin ja jyrkemmin kontrastein, mutta Eskelisen humaanimpi näkemys oli silti täysin johdonmukainen.
Hiljaiset, aavistelevat sävyt korostuivat, mutta unelmoinneissa ja mietiskelyissä säilyi silti myös valppaus ja unissakävijämäinen varmuus. Ahdistuneet tunnelmat saavat osansa, mutta oleellisempaa oli kohtalon hyväksyminen. Kaari asiat sinetöivän passacaglian kautta Dowlandin kuolemanläheisen laulun melodiaan oli rikkumaton.
Kamus-kvartetti teki yhtä vakuuttavaa työtä Beethovenin cis-molli-jousikvarteton op. 131 parissa. Antti Häyrynen toteaa teosesittelyssä, että teos on hukutettu äärikäsitteiden alle, kun sen voi ottaa käytännöllisenä ja elämänuskoisena musiikkina.
Sama koskee muitakin Beethovenin myöhäiskvartettoja, joiden parissa jatkuva jauhaminen metafyysisyydestä ja tuonpuoleisuudesta voi viedä harhaan. Kamus-kvartetin tulkinnassa ei ollut mitään varovaista taivastelua; ryhdikästä ja musikanttista otetta oli senkin edestä.
Tämä ei ollut yhtään pois teoksen syvällisistä hetkistä, kuten hitaan fuugan sisältä päin tulevasta energiasta ja hitaan muunnelmaosan yhä uusista näkökulmista. Scherzossa ja finaalissa oli purevuutta ja äkäisyyttäkin, ja kudos pysyi ilmavana ilman paahtamista.
Suvirannasta kelpasi jatkaa runsaan kilometrin päähän Kallio-Kuninkalaan, jossa festivaalin johtaja Pekka Kuusisto urakoi jälleen eri kokoonpanoissa tyylistä toiseen hypellen.
Ensin Kuusisto liittyi ruotsalaisen kansanmuusikon Ale Möllerin ja kosketinsoittaja Mats Öbergin seuraan, ja tuloksena oli raikas ja luova sessio kansanmusiikin perinteiden ja eri tyyleihin rönsyävien assosiaatioiden risteyksissä.
Bartókin Kontrasteissa Kuusisto, klarinetisti Matthew Hunt ja pianisti Simon Crawford-Philips ottivat kaiken rouhean maanläheisyyden irti. Erityisesti miellytti Huntin tapa matkia kansanklarinetistien ja jazzmuusikoiden säveliltä toiselle liukuvaa soittotyyliä.
Lopuksi saatiin sokeria pohjalla, kun Schumannin pianokvartetossa joukkoon liittyivät pianisti Angela Hewitt, alttoviulisti Malin Broman ja sellisti Tomas Djupsjöbacka.
Romanttisesta siirapista pysyttiin nytkin loitolla. Hewittin kirkkaan läpikuultava ja lyyrinen soitto sai oivan keskustelukumppanin Kuusiston valppaan vivahderikkaasta, suoraa ääntä pelkäämättömästä soitosta, johon Broman ja Djupsjöbacka toivat täyteläisen pohjan. Haaveiden lentoa riitti ilman turboilua, ja kontrapunktiset osuudet soivat kevyen napakasti.
Harri Kuusisaari
Oikaisu 31.7.: Konsertissa esitettiin Schumannin pianokvartetto, ei pianokvintetto.
