Arvio: Tampere Jazz Happening 31.10.2020. Reiska Laine Quintet, Joakim Berghäll Dark Roast 006, Gourmet, Mikko Pettinen Why Not, MMQ.
Pakkahuone 15:00–18:00
Tampere Jazz Happeningin lauantai-iltapäivä alkoi Pakkahuoneella todellisella suomijazzin all stars –kokoonpanolla. Vaikka rumpali Reino ”Reiska” Laineen kvintetti on perustettu vasta viime vuonna, on Laineella jo yli viidenkymmenen vuoden yhteistyö takanaan sekä Juhani Aaltosen että Eero Koivistoisen kanssa. Kvintetissään Laine soittaa ensi kertaa yhtä aikaa molempien suomalaisen saksofonismin suurmiesten kanssa. Koivistoinen ja Aaltonen – tässä järjestyksessä – olivat ensimmäiset Yrjö-palkitut jazzmuusikot; Laine sai omansa vuonna 1981, ja myös kvintetin pianisti Seppo Kantonen ja kontrabasisti Ulf Krokfors ovat pokanneet omat pystinsä.
Laineen kvintetin setti alkoi hänet jazzin tielle sysänneen John Coltranen Resolutionilla, ja soittajien kokemus paistoi heti yhteisestä kommunikaatiosta ja svengistä. 74-vuotiaan Laineen tarkkuus, energia ja tyylitaju löivät ällikällä, ja Kantonenkin pääsi ammentamaan laajasta tradition ja soittotyylien hallinnastaan. Kommunikoinnin kyvykkyys kuului myös uhkarohkeissa yhteisissä irtiotoissa, joista selvittiin aina sujuvasti ehjin nahoin. Koivistoisen säveltämä Catalonia liikkui ibeerisissä modaalisissa maisemissa hieman Miles Davisin Sketches of Spain –levyn tapaan; Aaltonen vaihtoi poikkihuiluun ja todisti asemansa Suomen parhaana jazzhuilistina vielä 85 vuoden kunnioitettavassa iässäkin. Yksitoista vuotta nuorempi Koivistoinen ei ekspressiivisellä fraseerauksellaan jäänyt kuitenkaan alakynteen.
Toinen Koivistoisen sävellys Hallanvaara vei metrisine vapauksine free jazzin suuntaan, kun taas Kantosen balladi Encounter 3 tarjoili harmonisia yllätyksiä. Lainakappaleella alkanut setti myös päättyi sellaiseen – Mongo Santamarian Afro Blueen. Luvassa oli kuitenkin vielä yllätysvieras: ”kolmesta tenorista” vitsaillut Laine kutsui lavalle niin ikään vastikään edellisenä päivänä Yrjö-palkitun Timo Lassyn mukaan. Tenorisaksofonien unisono oli voimakkaasti soivaa tavaraa.
Kolmesta tenorista siirryttiin kolmeen baritoniin, kun Joakim Berghällin tänä vuonna perustama Dark Roast 006 saapui seuraavana esiintymisvuoroon. Berghällillä, Linda Fredrikssonilla ja Max Zengerillä oli vaihtosoittimina myös bassoklarinetit, joten yleisö pääsi nauttimaan kahdenlaisistakin mehevistä alarekisterin soinnuista ja rytmikudoksista. Toiselle puolelle lavaa kompiksi asettuneet rumpali Tuomas Timonen, basisti Jori Huhtala ja kitaristi Jere Haakana oli miksattu valitettavan kovalle ja fonit peittyivät etenkin silloin, kun jokainen puhaltaja soitti kukin eri linjaa.
Berghällin sävellykset heijastivat hänen laaja-alaista muusikkouttaan, ja kokeellisen modernin jazz-harmonian sijaan kuultiin pikemminkin kaunista ”sydämen musiikkia”, jossa kuului myös Berghällin kansanmusiikkitausta. Rytmiikassa lainattiin paljon myös länsiafrikkalaisen perinteen puolelta, tosin polyrytmeistä toisinaan kuuli, että bändi on vielä nuori ja Tampereen konsertti vasta yhtyeen toinen, kun groovet eivät aina lukkiutuneet luontevalla tavalla.
Haakanan, Huhtalan ja Timosen kompissa oli mukana toisinaan myös paljon rock-estetiikkaa – Haikean huomisen duurisointuinen särö olisi voinut olla japanilaisen Envyn keskitempoista maalailua. Puhaltajien keskinäisiä eroavaisuuksia oli hauska tutkiskella, kun kaikilla oli sama soitin: Fredrikssonin solismista löytyi free-vaikutteista aggressiivista intensiivisyyttä, Zenger nyökkäsi hienovaraisemman jazz-estetiikan puoleen ja Berghäll nautiskeli lyyrisyydellä.
Telakka 18:00–22:45
Telakan lauantaiohjelma alkoi kitaristi Esa Onttosen ja saksofonisti Mikko Innasen hämmentävällä Gourmet-yhtyeellä. Pelkästään kokoonpanon poikkeuksellisuus takasi jotain mielenkiintoista: kuusikon täydensivät pasunisti Ilmari Pohjola, rumpali Mika Kallio, Helsingin kaupunginorkesterin tuubisti Petri Keskitalo ja juuri kolme päivää aiemmin orkesterisäveltäjänä loistanut harmonikansoittaja Veli Kujala. Kokoonpanon musiikki ammensi ainakin niin Balkanin vaskiyhtyeistä (tuoden mieleen Emir Kusturican elokuvat), Ranskan musettesta, humpasta, diskosta ja surffirockista. Omintakeisen kokeellisen viihdeorkesterin nopeat tunnelma- ja tyylivaihdokset olivat röyhkeitä ja riemastuttavia, soitto alleviivaamattoman taidokasta ja meininki upean yliampuvaa. Tämä poppoo löi yllätyskanveesiin; ehdoton suositus.
UMO Helsinki Jazz Orchestran trumpettisektiossa vaikuttavan Mikko Pettisen Why Not tuntui olevan jonkinsorttinen vastakohta hänen toiselle yhtyeelleen, soulista ja gospelista ammentavalle Happy Peoplelle. Why Notin musiikki oli tummasävytteistä, mietiskelevää ja patisti esikoislevynsä Two Suites for the Change teemalla toimimaan ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Pettinen oli koonnut yhtyeeseensä monentaitavia soittajia, jotka kaikki olivat kotonaan myös efektipedaalien ja eloelektroniikan parissa: Timonen ja selloakin soittanut Berghäll saivat illan toisen keikkansa, ja kontrabasson varressa hääri Vesa Ojaniemi.
Pettinen ja kumppanit olivat selvästi nu-jazzinsa ja ECM-levynsä kuunnelleet; etenkin trumpetin ollessa mukana tuli musiikista voimakkaita mielleyhtymiä Nils Petter Molværiin ja Jon Hasselliin. Sea in Saharassa oli Malin tienoiden aavikkotyyliäkin havaittavissa. Samplet ja silmukat kimpoilivat pitkin äänentoistoa kokeellisen elektronisen musiikin tavoin, ja pohjan selkeänä pitäneen basson päälle pystyi harmonian rakentamaan kahdella puhaltimella. Pettisen pitkät sävellykset seurasivat tauotta toisiaan, ja harvakseltaan hän lauloi pari säettä vokooderinkaltaisen ”monistimen” läpi. Elektroniikan määrä johti välillä jamimaisiin osien pidennyksiin, Berghällin sellomikrofonin kiertämiseen ja samplejen dominoivuuteen kuulokuvassa, mutta nämä ongelmat varmasti helpottavat jokaisen esiintymisen myötä – onhan tämäkin yhtye hyvin tuore.
Trumpetisti Mika Mylläri toi 1990-luvun alun nuorena jazzarina Tampere Jazz Happeningiin MMQ-yhtyeensä, mutta häippäsi pian kansainväliselle uralle ulkomaille, jossa vierähti parikin vuosikymmentä. Vanhasta kvintetistä on jäljellä oikeastaan vain nimi ja johtaja: Telakan illan päättäneen yhtyeen ohjelmisto oli sävelletty hiljattain, Myllärin kertoman mukaan pääosin Kreikassa veneessä asuessa. Tyyli vaihteli 1980-luvun Miles Davisin ja ajoittaisten Snarky Puppy –maisten hetkien välillä, mutta sijoittui pääosin jonnekin vuosituhannen vaihteen estetiikkaan. Sävellyksellistä persoonallisuutta olisi voinut välillä olla enemmänkin.
Myllärillä olivat tekniikka ja efektoitu väripaletti hallussa: napakka tyyli poikkesi selkeästi suomalaistrumpetistien yleisestä 2000-luvun estetiikasta. Show’n meinasi usein varastaa tv-tuotantojen ja poptähtien taustabändien yleisosaajana täystyöllistetty Lasse Piirainen, jonka rytminen tarkkuus ja vauhdikas tiluttelu toivat mieleen hengenheimolaisen Lenni-Kalle Taipaleen. Muu bändi jäi epäsymmetrisesti Myllärin ja Piiraisen varjoon, komppigroovejensa raameihin.
Santeri Kaipiainen
