Ei ole epätavanomaista mennä orkesterikonserttiin tietämättä, mitä tuleekaan kuulemaan, ja varsinkin uuden musiikin sekä avantgarden parissa odottamattomuus on jopa odotettavissa. Mutta ilmoitetun ja yllätyksellisen vuorottelu, jopa ennakoimaton vaihtelu, ja parhaimmillaan niiden välinen vahva kontrasti voivat olla se jokin tuore ja lumoava elementti. Näin kävi perjantaina 12.10. Tapiola Sinfoniettan konsertissa, jonne vieraaksi saapui helsinkiläinen Tölöläb-yhtye.
Huilisti Turkka Inkilän, oboisti Saku Mattilan, fagotisti Antti Salovaaran ja eloelektroniikkakäsittelijä Taavi Oramon nelikko tunnetaan elektroakustisista puhallinimprovisaatioistaan ja yhteistyöstä monentyylisten muusikkojen ja yhtyeiden kanssa. Perjantain konsertissa Tölöläb höysti alkupuoliskon ohjelmaa luomalla teosten osien lomaan välisoitot antamatta musiikin katketa. Klarinetistina yhtyeessä alkujaan toiminut Oramo keskittyy Tölöläbissä elektroniseen muljutukseen, mutta rehki konsertissa pääosin tahtipuikon varressa – opiskeleehan hän parhaillaan myös orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa.
Illan avannut Anton Webernin Sinfonia op. 21 tiivistää materiaalinsa äärimmäiseen pelkistykseen. Kaksiosainen, 10-minuuttinen teos tunnetaan dodekafonian ja 1900-luvun alun musiikin klassikkona, jonka harva kudos pyrkii mahdollisimman loogiseen ilmaisuun. Sitä kuulee esitettävän melko harvoin, ja orkestereiden huhutaan myös karsastavan sen esittämistä: yksittäinen muusikko on melko alasti esillä lyhyiden otteidensa parissa, vailla massan suojaa.
Alkutahdeissa Tapiola Sinfoniettassakin vallitsi pieni epävarmuus, joka kuitenkin katosi nopeasti, eikä palannut koko illan aikana. Webernin tilassa ja sointivärissä vaihtuvat melodiat olivat kuin siveltimenvetoja. Ne virtasivat yllättävän pehmeänä, orgaanisena maisemana, joka sävellysteknisestä briljanssistaan huolimatta loi alluusion vaeltelevaan mieleen ja lähes zenbuddhalaiseen hyväksyntään. Tölöläbin välisoitto Sinfonian puolivälissä yllätti (vapaa)tonaalisella kontrastillaan suhteessa Webernin tiukkaaan epäsointuisuuteen. Melodian siirtyminen Inkilän, Mattilan ja Salovaaran välillä kuitenkin imitoi omalla tavallaan välisoittoa kehystänyttä teosta.
Sinfonian päätyttyä Tölöläb pullautti ilmoille kiehtovaa tuntemattomuutta ja vaarankin tuntua hehkuvan intensiivisen musiikillisen droonin, josta lähti liikkeelle Magnus Lindbergin Jubilees. Kuusiosainen teos sai alkunsa Pierre Boulez’n 75-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 2000 sävelletystä pianominiatyyristä, joka laajeni sarjaksi ja lopulta valmistui orkesterisovitukseksi 2003. Osissa onkin aistittavissa erilaisten fanfaarien ja alkusoittojen tunnelmaa. Lindbergiaaninen rehevyys ja hienovarainen älyllinen myhäily ripauksella röyhkeyttä oli läsnä, vaikka tyylillisesti oltiin kaukana säveltäjän kuuluisista 1980-luvun maisemista: Jubilees oli inklusiivisempi ja harmaan sävyjäkin syleilevä. Oramon johtaminen oli selkeää ja sulavaa. Vivahteikkaat ja itsestäänselvyyksiä välttävät Tölöläbin kommentoivat välisoitot jatkoivat kontrastilinjaa. Mattilan ja Salovaaran ylipuhallustekniikoiden tuottamine efekteineen ne veivät kuulijan yllätyksellisiin hetkiin kiinni niin, että Lindbergiin palatessa olo oli jopa jotenkin…kesy.
Toinen puoliaika liikuttiin perinteisemmän konserttikäytännön linjoilla, mutta harvemmin kuultujen teosten parissa. Ottorino Respighin Botticelli-triptyykki (1927) kuvailee eri osillaan Sandro Botticellin kolmea renessanssimaalausta, jotka heijastettiin näkyviin orkesterin taakse. Kevään nopean jousisatsin virtaus ja renessanssin tanssirytmit olivat huolettomia, välittäen valoisaa riemua ja herttaista naiiviuttakin. Orkesterin balanssi oli kertakaikkisen mainio. Kuninkaiden kumarrus oli kummallinen keskiosa, josta tuntui puuttuvan selkeä kaari; muiden osien tunnelmanluonnin sijaan se keskittyi melodiikkaan ja draamankuljetukseen. Venuksen syntymä palasi jälleen jälki-impressionistisiin maisemiin.
Samoin kuin Jubilees, on myös Maurice Ravelin Couperinin hauta alun perin pianoteos, ja Ravel sovitti orkesterille neljä osaa kuudesta. Fuugan ja Toccatan sovitukset olivat Kenneth Heskethin käsialaa, mutta Ravelin orkestraatiotyyliä imitoiden – sen verran osuvasti, ettei niitä olisi osannut tietämättä erottaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana sävelletty ja Ravelin kaatuneille ystäville omistettu sarja henki sekä hillittyä eleganssia että synkkämielisempiä varjoja, toimien tietynlaisena joutsenlauluna maailmanpalon myötä kadonneelle säätyläiskulttuurin ”vanhalle Euroopalle”. Orkesterin tasapainoiset sointivärit välittivät oivallisesti osien vaihtelevia tunnelmia.
Santeri Kaipiainen
