Kansallisoopperan uusi Tosca onnistuu melkein mahdottomassa: puhaltamaan ”perinteiden” raskauttamaan klassikkoon tuoretta henkeä ja kihelmöiviä ideoita niin, että sen alkuperäinen jännitys palaa ilman, että sorrutaan peukaloimaan dramaturgiaa teennäisin modernisoinnein.
Saksalainen mestariohjaaja Christoph Loy kertoi viime Rondossa päämääränsä: hän haluaa pysyä uskollisena lähteille eli libretolle (ja sen perustana olevalle näytelmälle) sekä partituurille sekä korostaa tarinan yhteiskunnallista lähtökohtaa, vanhan aristokratian ja tasavaltalaisten konfliktia vallankumouksen ajan Italiassa.
Loy puhui myös ensimmäisestä Tosca-elokuvasta, ja ehkä senkin inspiraatiota oli nähtävillä. Ei siis mitään radikaalia, mutta tapa, jolla Loy on kerrostanut eri aikakaudet ja terästänyt draaman väkevällä ja tarkalla yksilöohjauksella, tuottaa kiihottavan lopputuloksen. Tällainen näyttelijäntyö ei ole Kansallisoopperassa mikään itsestäänselvyys.
Kun esitys alkaa, katsoja tuntee olevansa kuin missä tahansa perinteisen realistisessa Tosca-esityksessä. Christian Schmidt on lavastanut kirkkosalin, jonka kostea hämy on aistittavissa. Hyvä ratkaisu on ottaa maalari Cavaradossin touhottava apupoika mukaan mykässä roolissa, sillä se antaa motiivia joskus yksinäisiksi jääville reaktioille ja repliikeille.
Pian aikakausien sekoittuminen alkaa kuitenkin tuoda vääristynyttä tunnelmaa. Ensin epookki näyttää vaihtelevan vallankumouksen ja Mussolinin ajan välillä, mutta kun poliisipäällikkö Scarpia astuu kuvaan, onkin puettu vanhemman aristokraatin asuun.
Kirkkoon virtaava väki on osin puettu valkoisiin, rojalistiseen 1700-luvun tyylin. He katsovat tapahtumia kummissaan, ja lopuksi kuin vanhan ajan liittona punapukuinen papistokin astuu kuvaan. Joskus näiden valkoisten menneisyyden haamujen mukana olo ja oven takaa kurkkiminen saattaa hämmentää, mutta outoudellaan se vain se tehostaa trillerimäistä tunnelmaa. Mikä olikaan kätilön näköinen kidutuskompanjan naisjäsen?
Te Deumin aikana Scarpia suutelee kardinaalia kuin uskonmies, mutta pian pinta karisee, ja hänestä paljastuu animaalinen puoli. Hän saa kesken kohtauksen erikoisen eroottisen kouristuksen – mikä sen sitten laukaiseekaan. Tuomas Pursio ottaa hahmosta irti kaiken demonisuuden ja himokkuuden, ja hänen bassobaritoninsa kajahtaa komeasti.
Ausrine Stundyten Tosca on kuohahteleva ja mustasukkainen taiteilijadiiva, joka elää kahden todellisuuden välissä palvellen rojalisteja mutta rakastaen tasavaltalaista. Toisessa näytöksessä hänet on puettu Marie Antoinetten tyyliseen jättiperuukkiin ja vannehameeseen, jotka kuitenkin alkavat karista yltä todellisuuden paljastuttua.
Hän laulaa Vissi d’arten paronin kähmiessä – kohtaus on todella suorasukainen – ja murhaa hänet iskemällä veitsen niskaan. Kohtaus päättyy kumarrukseen perinteelle, kun Tosca asettaa kaksi kynttilää Scarpian ruumiin viereen.
Äänellisesti Stundyten esitys jätti toivomisen varaa. Hänen lyyrisen tuntuinen sopraanonsa soi ainakin ensi-illassa vielä huokoisesti. Siitä puutuu Toscalta vaadittava kitkeryys ja väkevyys. Andrea Caré on alussa tilanteeseen nähden yllättävänkin rento Cavaradossi, ei mikään romanttinen sankari- tai rakastajatyyppi. Hän laulaa tyylikkäästi, mutta myöhemmin löytyy myös tunnekuohuja. Ylä-äänet soivat hienosti ilman näytösluonnetta.
Kautta illan vakuuttaa Loyn musiikista lähtevä ja vastakohtia tehokkaasti hyödyntävä ohjaustyö. Tässä ei seisoskella, ellei sillä ole motiivia, kuten viimeisen näytöksen aavemaisen jäykissä sotilaissa. Pysähtyneisyyden hetket ovat jännitteisiä – esimerkiksi Toscan ja Scarpian solmiessa kauppoja juuri ennen murhaa sulkeutuneen teatteriesiripun edessä.
Tämä herkkä Tosca ei kestä todellisuutta. Mielipuolisuuden merkkejä hänestä alkaa paljastua jo toisessa näytöksessä, ja lopussa hänen katseensa jo harottaa poissaolevana. Kovin toiveikkaasti ei tässä vaiheessa juonessa tunnu olevan mukana Cavaradossikaan, joka saa laulaa E lucevan di stelle -aariansa pöydän ääressä katse nurkkaan päin.
Kolmannen näytöksen lavastus mataline selleineen ja vankilan terasseineen on jälleen hoeni realismissaan. Näytös alkaa erikoisesti, kun pikkupojan laulun tilalla selliin ilmestyykin pikkutyttö Toscaksi puettuna, jota Cavaradossi katsoo ihmetyksen vallassa.
Ohjaus on selvästikin tehty tiiviissä yhteistyössä kapellimestari Patrick Fourmillierin kanssa. Harvoin musiikki ja näyttämötyö nivoutuvat Toscassa näin tiiviisti yhteen.
Fourmillier vältti turhaa romanttista hehkutusta ja venyttelyjä ja panosti musiikin draamalliseen motivaatioon. Orkesteri vastasi joustavasti soljuvalla ja dramaattisesti iskevällä soitolla. Fourmillier on ylikapellimestarin puuttuessa oopperan päävierailija, joka pitää huolen orkesterin tasosta, hänen kautensa alkaa lupaavasti.
Harri Kuusisaari
