Cavalleria rusticana ja Pajazzo Åbo Svenska Teaternissa.
Cavalleria rusticana ja Pajatso ovat tuttuakin tutumpi oopperapari, jotka on sävelletty ihan erillisinä, itsenäisinä teoksina, mutta joiden esittäminen yhdessä on laajasti vakiintunut käytäntö. Tämän mukaisesti ohjauksessa pyritään sangen usein nivomaan nämä kaksi yhteen jollain tavoin, yleensä lavastuksen kautta eli kumpikin tarina tapahtuu samassa kylässä.
Joka tapauksessa oopperat tunnetaan Mascagnin ja Leoncavallon teoksina, aina siihen saakka, että harva edes tietää oopperoiden libretistejä. Siksi minusta on suuren mittakaavan harhalaukaus, kun ohjaaja Tuomas Parkkinen menee muokkaamaan uudelleen säveltäjien työtä omien ohjauksellisten ideoidensa korostamiseksi Turun ruotsalaisen teatterin oopperaproduktiossa.
Heti alku on pahaenteinen. Aivan Cavallerian startiksi on kirjoitettu kaunis tenoriaaria, jonka ohjaus sivuuttaa kuin jonkin turhan häiriötekijän komentamalla lavalla olevan porukan pälpättämään jotain vitsikästä niin, ettei laulua kuulu juuri ollenkaan. Niin, ja laulukin tulee nauhalta.
Tämä on oireellista siinäkin mielessä, että ohjaaja ei tunnu luottavan himpun vertaa musiikkiin. Kaikki mahdolliset kohdat, mm. Cavallerian kuuluisa Intermezzo on tungettu täyteen jotain näyttämöllistä säpinää ja viihdykettä.
Raiskaus sen kun jatkuu. Pajazzon alkukohtaus puuttuu kokonaan ja sen myötä yksi historian kuuluisimmista baritoniaarioista, Prologi. Niiden sijaan kuullaan uudelleen muistumia Cavallerian alkusoitosta.
Kiusallisinta kuitenkin on se, että ohjaaja ei laisinkaan pidä näytelmien tragediaa uskottavana, vaan muuntaa sen hetki hetkeltä farssiksi. Kymmenien irtovitsien lomassa Pajazzon nimihenkilön sydäntäsärkevä aaria on ihan muista maailmoista, samoin teoksen loppukohtaus. Miltä tuntuisi, jos Pekka Puupää -elokuvan lopuksi Pekka tappaisi Justiinan?
Musiikillisesti produktio sen sijaa ylsi hyvinkin korkeaan kvaliteettiin. Ensimmäisenä on mainittava Pajazzonnimiroolin esittäjä, tenori Aldo Di Toro – olipa komeaa kuultavaa, aivan priimaluokan laulaja, jonka ääni puhkesi upeimpaan kukkaan nimenomaan korkeimmissa sävelissä.
Toinen tenori, illan Turiddu, Sam Furness lauloi myös oikein kauniisti, joskin hieman väsähti Cavallerian lopun isossa monologissaan. Furnessilla oli melkoinen iltapuhde, sillä hän lauloi myös Pajazzon Beppen.
Myös Heikki Kilpeläisellä riitti urakkaa, hän kun lauloi sekä Alfion että Tonion oikein mallikkaasti. Samuli Takkulalla on jämerä ääni, ehkä hiukan robusti Silvion rooliin.
Naisrooleissa oli myös aivan kylliksi vastinetta roolien vaatimuksiin. Päivi Pylvänäinen teki ison roolin Santuzzana, joka on mezzolle kirjoitettu, mutta jota myös sopraanot usein esittävät; kaikkea löytyi roolin vaatimuksiin. Lola oli ohjauksessa nostettu melkeinpä pääosaan, ja sen esittäjä Essi Luttinen hallitsi roolin pienintä piirtoa myöten.
Sabina Bisholt esitti Neddan moitteitta, vaikka joutuikin laulamaan aariansa ohjauksen mukaisesta harjatessaan hampaitaan. Päivi Nisula oli esityksen ankkuri – näyttämöllinen ja laulullinen varmuus on parasta A-ryhmää.
Marko Aution valmentama kuoro oli melkoisessa pattitilanteessa, kun tietojeni mukaan toistakymmentä laulajaa oli sairaana – kun mieskuorossa on kaksi tenoria ja kolme bassoa, se ei voi olla kuulumatta lopputuloksessa. Tilanteesta kuitenkin selvittiin.
Esitykset johti Jonas Rannila, jolla tuntuu olevan draaman taju veressään, ja ÅST:n monttuun sullottu puolikas Turun filharmonisesta orkesterista kuulosti sattuneesta syystä ohuehkolta.
Matti Lehtonen
