Arvio: UMO Helsinki Jazz Orchestra & Helsingin kaupunginorkesteri, Musiikkitalo 12.2.2021. Ed Partyka, kapellimestari; Heikki Nikula, Mikko Mäkinen, Osmo Linkola, Jouni Järvelä, klarinetti; Kasperi Sarikoski, pasuuna; Mika Paajanen, käyrätorvi. Bernstein, Elias, Stravinsky, Partyka, Strayhorn, Shaw.
Viime vuonna UMO Helsinki Jazz Orchestran kapellimestarina aloittaneen Ed Partykan kantavana ideana eilisen konsertin ohjelmasuunnittelussa oli löytää sinfoniaorkesterin ja jazzorkesterin (lue: big bandin) yhdistäviä teoksia – ja yllättävän monessa sattui olemaan klarinettisooloja. Niinpä lopputuloksena syntyi kokonaisuus, joka toi valokeilaan niin Helsingin kaupunginorkesterin klarinetistit kuin UMOn saksofonistit, jotka taitavat hyvin puisen vaihtosoittimensa.
HKO:n läsnäolo keskittyi ennen kaikkea big bandia laajentaviin puhaltimiin. Myös musiikki kallistui lopulta enemmän jazzin puoleen – klassispohjaisen nykymusiikin estetiikka loisti tällä kertaa poissaolollaan, vaikka UMO on sitäkin tilannut ja esittänyt.
Lähimmäs jazzin ja klassisen vedenjakajaa konsertin teoksista pääsi Leonard Bernsteinin Prelude, Fugue and Riffs (1949); vastaavaa integraatiota olisi ehkä tällaiselta yhteiskonsertilta myös odottanut vielä enemmän. Prelude, Fugue and Riffs alkoi kiinnostavan perkussiivisesti, vaikka välillä siirtyikin swingin pariin; Bartókin ja Stravinskyn 1900-luvun alun hengen kuuli jazzin rinnalla tasavertaisena. HKO:n bassoklarinetisti, Avantinkin riveissä monenlaista soittanut Heikki Nikula tunsi myös tämän tyylin, tosin kabareemaiset showkohdat olisivat voineet vielä olla röyhkeämmin liioiteltuja. Solistisia osuuksia oli sen verran tiputeltu sinne tänne, että teos oli oikeastaan lähes pienoiskonsertto big bandille.
Brasilialaisen jazzpianistin Eliane Eliasin Para Nadan orkesterisovituksessa HKO:n puhaltajilla laajennettu UMO loihti taidokkaan soitinnuksen korvakarkkia. Saksofonisti Mikko Mäkinen osoitti taituruutensa myös klarinetti-improvisoijana, ja myös nuori pianisti Juho Valjakka pääsi näyttämään kyntensä isolla lavalla soolonsa tyylikkäillä valinnoilla.
Igor Stravinsky sävelsi Ebony Concertonsa (1945) jazzklarinetisti Woody Hermanin tilauksesta tämän big bandille. Osmo Linkolan soittama klarinetti oli konsertoivaksi teokseksi yllättävän vähän solistin roolissa. Vaikka Stravinsky olikin jo pari vuosikymmentä aiemmin viehättynyt jazzista ja ragtimesta, on lopputulos Stravinskyn keskikauden nokkeluuden ja kuivakkuuden yhdistelmää, vailla mustan musiikin svengiä. Kenties Partyka oli antanut muusikoille runsaasti tulkinnallista autonomiaa, sillä yhteinen lopputulos jäi välillä hieman tasaiseksi.
Varhaisista klassisen ja jazzin yhdistäjistä kuuluisin oli George Gershwin, jonka viimeisen sävellyksen Just Another Rhumba (oikeammin rytmityyli olisi bolero-son, ei kuubalainen rumba) inspiroimana Partyka sävelsi G. G.’s Last Dancen. Kapellimestarin kynäilemässä mehevässä, paikoin kunnioittavan hartaassakin satsissa oli muun muassa mukana englannintorvi, alttohuiluja ja käyrätorvia. Klarinetistien sijaan solistiksi nostettiin UMOn pasuunan äänenjohtaja Kasperi Sarikoski, upea soittaja, joka täysin ansaitsi valokeilansa.
Billy Strayhornin Chelsea Bridge (1941) oli aikanaan jazz-sävellyksenä uraauurtava; tuohon asti harmonia oli melodialle alisteista säestystä, mutta impressionismista ja romantiikasta ammentanut Strayhorn teki harmoniasta tasavertaisen osan sävellyksen ydintä. Sen sijaan konsertin päättänyt Artie Shaw’n Concerto for Clarinet oli huomattavasti mielikuvituksettomampaa yhdistelyä, sitä ”kirottua crossoveria”: pohjimmiltaan simppeli, viihteellinen sekoitus bluesia ja swingiä, joka toki salli Linkolalle, Nikulalle, Mäkiselle ja Jouni Järvelälle mahdollisuuden leikkisään solistiseen ilotteluun.
Santeri Kaipiainen
