Arvio: Tapiola Sinfonietta Live 17.4.2020. Taavi Oramo, tenori, klarinetti, elektroniikka; Turkka Inkilä, shakuhachi, elektroniikka; Saku Mattila, oboe, elektroniikka; Matleena Nyman, piano; Tiina Paananen, viulu; Pasi Kauppinen, alttoviulu; Mikko Pitkäpaasi, sello. Tabakova, Inkilä, Leinonen, Aho, Tölöläb.
Tapiola Sinfoniettan kauden 2019/20 residenssitaiteilijan Taavi Oramon kokoamassa alkuperäisessä ohjelmassa olisi perjantaina ollut muun muassa orkesteriversio viulisti Meriheini Luodon Metsänpeitto-teoksesta. Eristystoimenpiteiden vuoksi Metsänpeitto supistettiin ensin sooloversioksi ja lopulta peruttiin kokonaan; syytä perumiseen ei mainittu. Pitkän, polveilevan Metsänpeiton korvaajaksi Oramo marssitti elektroakustisen Tölöläb-kollektiivin, jonka jäsen hän itsekin on.
Hienoisia muutoksia koki myös konsertin alkupuoli, joka säilyi vaihtelevuutensa ja harvoin kuullun sisältönsä ansiosta taavimaisena. Britannianbulgarialaisen Dobrinka Tabakovan Insight vuodelta 2002, ”tutkielma jousitrion yhteissoinnista”, sisälsi yllättävän monenlaisia tehoja ja tunnetiloja olematta itsetarkoituksellisen ähkyisä. Vibratottomista vuorottaisten glissandojen kelmeyksistä siirryttiin tonaalis-melankolisempaan suuntaan. Tiina Paanasen, Pasi Kauppisen ja Mikko Pitkäpaaden yhteispeli oli sulavaa kuultavaa, ja soolo-osuuksista paistoi hiottu ilmaisullisuus.
Peruttuun konserttiin suunnitellusta ohjelmasta jäljelle olivat vielä jääneet Heta Ahon Kolme laulua Edith Södergranin teksteihin, jotka esitettiin nyt alkuperäisinä versioina pianolle ja laululle. Kylkeensä ne olivat saaneet muutaman matkakumppanin: Tölöläbin huilistin Turkka Inkilän säveltämät Keter, Rajamaa (A. W. Yrjänä) ja Viskasin kaikuvan kiven (Aale Tynni), sekä Minna Leinosen Keskikesän avaruus (Suvi Nuotio).
Muiden rooliensa ohessa Oramo on viime vuodet ehtinyt olla myös yhä enemmän tenorisolistina. Hän on laulajana perinteisen oopperaputken ulkopuolinen, mikä toi sekä raikkautta helposti pölyttyneeseen ääni-ihanteeseen että sellaista tulkintaskaalaa, johon ei tavanomainen oopperaääni maneereistaan helposti pääse. Kiinteä ja hallittu laulutyyli oli kuin 2000-luvulle päivitetty versio ajasta, jolloin sama laulaja saattoi hallita niin liedin, iskelmän kuin musikaalitkin. Isojen salien ja kirkkojen akustiikkaan omaksuttu ja siellä toimiva vahva konsonanttien ääntämys ja tavujen painottaminen meni tosin äänitystilanteessa liioittelevan puolelle.
Siinä missä Inkilän ekspressionismiin vihjaileva sävelkieli oli melko vähäeleistä, ryöppysi se Leinosella kuohuvampana, suunnaten valokeilaa mainiosti nämä kosket laskeneeseen pianisti Matleena Nymaniin. Ahon kolmen laulun tyyli oli puolestaan pitemmällä siveltimellä maalaavaa, runoilija Södergranin aikaan päin tietyiltä esteettisiltä piirteiltään kumartavaa – vaikka Ahon tyyliseltä kokeilevalta kuraattorilta olisi voinut odottaa esimerkiksi laajempaa lauluäänen mahdollisuuksien käyttöä. Ensimmäisten runojen lyhyet, pakenevat kuvat veivät tango nuevoon vihjailevaan, onnistuneen teatraaliseen päätösosaan.
Tölöläbin valintaa Luodon tilalle ei selitä ainoastaan yhtyeen improvisatorisen pohjan mahdollistama lyhyen varoitusajan valmius, vaan molempia leimaa tietty musiikin hienovarainen metamorfoosi, itsestään variaatiota tekevä kudos. Neljäksi osaksi niputtunut Turvaväli-impro lipui alun leijunnasta hiljalleen äkkiväärempään ja rajummin käsiteltyyn suuntaan. Inkilä, Oramo ja oboisti Saku Mattila olivat harjoittaneet intuitionsa, laitehallintansa ja toistensa kuuntelemisen priimakuntoon. Suurimmaksi osin Mattilan taustalle (ja hänen soitostaan) efektein ja sämpläyksin luodut tapahtumat täydensivät toisiaan ilman, että ne olisivat pursottaneet tapahtumahetkeen liikaa tavaraa tai johtaneet mitäs-seuraavaksi-jumituksiin. Yhtyeen hetkessä luominen on muuttunut viime vuosien aikana yhä luontevammaksi ja monitasoisemmaksi.
