W.A. Mozart: Taikahuilu. Uusintaohjaus August Everdingin version pohjalta Erik Söderblom. Musiikin johto Sakari Oramo. Ensi-ilta Savonlinnan oopperajuhlilla 4.7.
250 000 katsojaa, 50 vuoden esityskausi – tosin taukoineen – , lähes tulkoon sama näyttämökuva ja puvut. On sellaisessa oopperatuotannossa osuttu maaliin.
Oopperajuhlien johtaja Martti Talvela (1972-1979) hoveineen kykeni tavoittamaan sen, mitä suomalainen jälleenrakennuksesta selvinnyt sukupolvi perheineen halusi kesäjuhlillaan nähdä ja mitä kansainvälistyvälle yleisölle kannatti tarjota. Satua ja kaunista musiikkia, saksalaisella pieteetillä ja kulttuurihistoriallisella näkemyksellä toteutettuna.
Olavinlinnan puitteet vaativat hieman avaamista, että nykyinen leveä lava saatiin käyttöön aikaisemman, sisäänkäynnistä katsoen vasemmalle sijoittuneen näyttämön sijaan. Istumapaikat moninkertaistuivat nykyisessä katsomissuunnassa.
Kun Ulf Söderblom tarttui Taikahuilun tahtipuikkoon vuonna 1973, oli aika alkaa kasvattaa uusia oopperasukupolvia. August Everdingin ohjaus oli selkeän perinteinen, Toni Busingerin lavastus yksinkertaisuudessaan yllättävän toimiva.
Kesän 2023 koleassa heinäkuisessa ensi-illassa, vesiryöppyjen ja tuulen paukuttaessa sadekatosta, joka sekin alunperin katsottiin tarpeelliseksi hankinnaksi Taikahuilun ensitulemisen aikoihin, katse yleisöön luo toivoa juhlien tulevaisuudelle.
Juttelen parin ruotsalaisen herran kanssa – he ovat liittäneet Savonlinnan osaksi laajempaa kiertomatkaa Suomessa. Ruotsalaisturistitko ovat löytäneet Olavinlinnan venäläisten sijaan? Saksalaiset jatkavat tänne pyhiinvaellustaan entiseen malliin.
Ja ne lapsiperheet? Heitäkin on mukavasti. Ohimoiden harmaa tosin takaa edelleen festivaalien talouden. Kas, ne reilun sadan euron liput.
Erik Söderblom ehti katsoa isänsä johtamista Olavinlinnassa monena kesänä, ja nyt hän on päässyt uudistamaan klassikon. Taikahuilu on hänen jäljiltään ajattelemaan paneva satu.
Suurin muutos liittyy Paminaa repiviin voimiin, äiti Yön Kuningattareen ja isähahmo, veljeskuntajohtaja Sarastroon. Yön kuningatarta on aiemmissa tulkinnoissa käsitelty yksioikoisen pahana, jyrinällä ja salamoin kaitsettaviaan valtiattarena, jonka on sallittu tikata kolme korkean sopraanon tähtihetkeä ylhäältä portailta.
Nyt Anu Komsin tehtävä on laskeutua lavalle ja puhutella kaitsettaviaan kasvoista kasvoihin. Hänen pitäisi olla tässä feminiinisyyden monipuolista vahvuutta painottavassa käsittelytavassa äitinä jotenkin sympaattinen hahmo ja kuningattarena auktoriteetti, mutta kumpikaan puoli ei täysin lähde vetämään.
Lauluteknisesti tulkinta on myös harmillisen epätasainen, rytmi heittelee ja korkeimmissa äänissä on välillä ponnistamista. Komsin äänen teräksinen uljaus on sinänsä hahmolle sopiva.
Jos Paminaa on aiemmin pidetty vain vankina ja romanttisen rakkauden perässä ajelehtijana, on hän nyt selkeästi omin jaloin etenevä prinsessa, sellainen naapurimaan Victoria.
Sopraano Tuuli Takalan uralla tämä on kirkas voitto. Hän laulaa niin että katsoja todella pysähtyy kuuntelemaan. Mikä kiinteä legato, mikä täyteläisyys, mikä laulamisen ilo ja helppous. Hän on poukkoilevan tarinan varma sydän.
Hän etenee kohti rakkauttaan, mutta ei äidin ohjein tai ehdoin. Naiskaartin dynamot, nuo liikkeelle lähettävät kolme naista, nyt Silja Aalto, Olga Heikkilä ja Maiju Vaahtoluoto, ovat tasavahva, vetävä trio, taitureita kaikki ja yhteisummana yli kympin.
Heidän asunsa ja rekvisiittansa herättävät sen sijaan kysymyksiä: miksi he ovat kuin lentoemäntiä, kirkkokuorolaisia tai sihteereitä käsiveskoineen? Ehkä he edustavat aina valmiina -oloa noissa katoavissa tehtävissä. Hehän pitävät matkalaiset ojennuksessa ja nuhteessa. Ja ensimmäisenä työnä on sumuttaa tyrmäysspraylla lohikäärme tainnoksiin. Naisen ratkaisu, ei liata käsiä.
Sarastro joukkoineen puolestaan on tehty juuri sellaiseksi sokeasti tottelevaksi veljeskunnaksi, joita Lähi-Idässä ja varsinkin Afganistanissa nyt häärää. Pääasia on korkea päähine, väkivaltakoneisto raipaniskuineen, naisten mitätöinti, ilon ja toivon kuolettaminen, sanahelinä korkeamman totuuden löytämisestä ja mustavalkoinen maailmankuva. Ja näin paljolti mustavalkoisella näyttämöllä myös toimitaan.
Mika Kareksen Sarastro saa laulaakseen patsasmaisen ilmeettömän jumalan, joka pysyy pystyssä palvonnalla. Kareksen tulkinta on ohjauksen mukainen, basso soi varmana, mutta vivahteet ovat vähissä.
Loppukohtauksen vallankumoukseen viittaava myllerrys jääköön yllätykseksi.
Tätä Taikahuilua ei voi joka tapauksessa katsoa vanhan turvallisen toistona, jonkinlaisena vapaamuurariuden elävänä museona.
Se pakottaa pohtimaan hyvän ja pahan taistelua meissä jokaisessa ja sitä kostonkierrettä vihapuheineen, jonka uhreja varsinkin Yön Kuningatar ja vahdiksi pantu Monostatos ovat.
Mutta antaa tämä tulkinta myös tilaa rakkauden, nuoruuden, innostuksen, anteeksiannon ja huumorin eheyttäville voimille.
Tämän sadun viehätys on hassuissa hahmoissa, värkeissä ja taioissa, jotka libretisti Emanuel Schikaneder juoneen suolsi. Hassuin on lintumies Papageno, jonka bassobaritoni Markus Schwartz liikevitseillään ja kellopeliä rockrumpalin tavoin kilkutellessaan rakentaa sydämen kaappaavaksi tyypiksi.
Lintumiehen tyllihame, punaiset sukkahousut ja tanssitossut saavat modernisti pohtimaan, mikä skaala miesoletettujen maailmaan mahtuukaan. Laulullisesti rooli on tunnetusti vaatimaton, mutta joka paikan velikultana Schwartz pitää kaikki matkassa kuin hyvä sosiaalipoliitikko.
Prinssi Taminona Johan Krogius saapuu paikalle golfmaila kainalossa. Taminon puhtoinen, totteleva hahmo on tässä tulkinnassa kaikista lähimpänä sitä vanhaa. Hän rakastuu ja sillä selvä. Hän omii käskyt ja toimii niiden mukaan.
Krogius on lämminääninen, linjakas tenori ja muutenkin satuprinssiksi ihanteellinen.
Kolmena poikana heleä kolmikko Tanja Saren, Melissa Korhonen ja Venla Vesioja ovat turva- ja taikavälineistä muistuttajat ja yleiset lohduttajat.
He ovatkin pikku herrasmiehiä vai peräti tiedemiehiä?
Näyttämöllepano vilisee erilaisia miettimään saavia yksityiskohtia ja viitteitä totalitaarisen vallankäytön muotoihin. Vankeja kuljetetaan säkki päässä, Sarastron joukot lahtaavat äsken lumotut metsäneläimet, Monostatos ei ole tummapintainen, vaan muistuttaa kummasti Jevgeni Prigoźinia ja Vladimir Putinia.
Tenori Heikki Hattusella on unelmarooli Monostatoksena, pahaksi taottuna kähmijänä. Hattusen vauhti on välillä niin hurja, että kauniin äänen kuuluvuus jää jalkoihin. Joonas Vatjus ja Sakari Eirola pappeina laususkelevat määräyksiään vahvasti karrikoiden, pingottuneesti ja puristeisesti tuomiovallan vartijoina. Laulullisesti he tekevät ensi luokan työtä.
Mitä tästä kaikesta jää käteen? Paljon purtavaa ja erilainen, vaikka niin tuttu satu. Sakari Oramon johtaa Oopperajuhlaorkesteria lyyrisyyttä painottaen ja nostaa pirstaleisesta, monityylisestä partituurista kulloistakin hyvää esiin.
Erik Söderblom on uudistanut Taikahuilun reippaalla kädellä. Hän on valinnut puolensa ja halunnut kaivaa sadun takaa sokeaa yksinvaltiutta hellivät ajatusmallit. Loppunäkymä on hajanainen, eikä voittajastakaan tule ihan selkoa, mutta taistelu on käyty.
