Evgeny Kissinin pianokonsertti Musiikkitalossa 11.8.
Evgeny Kissin (nimi hänen itse haluamassaan muodossa) tuli tunnetuksi ihmelapsena ja supervirtuoosina, joka jo nuoresta pitäen selvitti pianokirjallisuuden vaikeimmat teokset kuin leikiten, debytoi teininä Herbert von Karajanin kanssa ja niin edelleen. Vaivattoman virtuositeetin leima hallitsi pitkään häneen imagoaan, mutta vanhemmiten tekniikka on siirtynyt taka-alalle, ja Kissinistä on tullut aikamme syvällisimpiä pianon runoilijoita.
Tämä oli helppo todistaa taiteilijan Helsingin konsertissa. Se oli vanhan hyvän ajan resitaali, jossa teokset ja niiden paneutuva, humaani ja itseään korostamaton tulkinta oli pääasia, mitään erikoisuuksia ja tehon tavoiteluja ei tarvittu. Sitä kuunnellessa tuli yksinkertaisesti hyvä olo, mitä kolme ylimääräistä, Chopinia, Prokofjevia ja Brahmsia, tehosti.
”Eihän tällaista ole kuultu sitten Claudio Arraun”, joku mainitsi konsertin jälkeen. Suvereeni osaaminen antoi Kissinille mahdollisuuden luoda keveyden ja helppouden illuusio, joka yhdistyneenä vanhan venäläisen koulun laulavaan kosketukseen loi immateriaalisen vaikutelman. Se ei kuitenkaan merkinnyt iisisti ottamista, vaan säveltäjien sisäisten maailmojen herkkää ja joka yksityiskohtaa myöten viimeisteltyä seuraamista.
Ensi vilkaisulla konservatiivisen tuntuinen ohjelma oli viisaasti laadittu, sillä teokset täydensivät toisiaan. Itselleni suurimmat elämykset olivat Brahmsin neljä balladia op. 10. Tekstuuri soi läpikuultavasti hohtaen. Hiljaiset nyanssit olivat niin hienosti muotoiltuja, että vastaavaa kuulee harvoin. Pelkästä unelmoinnista ei silti ollut kyse, siitä kerronnan legatojännite ja aidosti brahmsmainen bassojen pohja pitivät huolen.
Balladeista ensimmäinen, andante d-molli perustuu skotlantilaiseen Edward-balladiin, jonka tarina on verinen. Kissin kertoi sitä ikään kuin etäisyyden takaa. Keskijakson synkkä myrsky tuli kuin ukkospilvi lyyrisen melodian hallitsemaan maisemaan. Elegisyyden ja paatoksen välinen jännite kannatteli myös toista balladia Viimeisen balladin ”sanaton laulu” käpertyi sisäänpäin tavalla, jonka voi kuvitella ennakoivan vanhan Brahmsin sielunmaisemaa.
Chopinin fis-molli-nokturnin unenomaisuus käsitti niin horteisen alakulon kuin painajaisen etäiset kiusat. F-molli-fantasiassa sai ihailla Kissinin tapaa toteuttaa rubato suoraan tunteen ilmaisijana, ilman mitään sentimentaalisuutta. Miten joku voi saada tällaisen legaton ja kantavan soinnin näin säästeliäällä pedaalin käytöllä! Tämä oli pianon runoutta puhtaimmillaan.
Beethovenin pianosonaattien myöhäiskauden aloittava e-molli-sonaatti nro 27 henkii ykseyden ideaa, jossa menneiden vuosien myrskyt laantuvat, ja vastakohtien dynamiikka on rakentava. Tämä harmonia välittyi täydellisenä Kissinin tulkinnassa. Sitä ei tehnyt mieli kuvailla sanoin.
Konsertin virallisen osuuden päätti Prokofjevin toinen pianosonaatti. Siinä kohtaavat kirkas uusklassismi, kirpeä ja provosoiva modernismi ja lyyrisyys. Itselleni teoksesta tulivat vahvasti mieleen Prokofjevin baletit, ja myös Kissinin tulkinta oli kuin balettia koskettimistolle. Ja kuten huippuunsa treenatulla tanssijalla, tällä pianistillakaan pienikään ponnistus ei tunnu huikeassa taiturikerronnassa. Ehkä Prokofjevin kauhukakaran luonne jäi tulkinnassa sivuun, mutta pianistista muskelien paisuttelua kuulee ihan tarpeeksi. Nyt kuultiin sivistynyttä soittoa. Kiitos siitä.
Harri Kuusisaari
