Karlsruhen Händel-festivaali yhdistää esityksissään historiallista tyylitietoutta moderniin teatteriin. Jos mielikuva säveltäjästä on puuterinen, täällä on hyvä tilaisuus raikastaa se.
Georg Friedrich Händel on barokkibuumin myötä noussut suurimpaan suosioon koskaan. Se näkyy myös Saksan kolmella Händel-festivaalilla. Säveltäjän syntymäkaupungin Hallen kesäkuinen tapahtuma on tarjonnaltaan laajin. Pisimmät perinteet taas on toukokuun alussa vietettävällä Göttingenin festivaalilla, joka oli Händel-renessanssin pioneeri tarjoten monen oopperan nykyaikaiset ensiesitykset 1920-luvulla.
Nuorin joukossa on Karlsruhen Händel-festivaali, jota järjestää Badenin valtionteatteri. Sen valttina on iso ja modernilla tekniikalla varustettu näyttämö. Vaikka profiili on tapahtumista teatterillisin, Karlsruhekin pysyttelee tiiviisti HIP-aallon harjalla – tuolla lyhenteellähän kuvataan historialliseen informaatioon perustuvaa esityskäytäntöä.
Jokaisella festivaalilla on omat, varta vasten kootut periodiorkesterinsa. Ohjelmat, esiintyjät ja esitysversiot on pieteetillä valittu (Karlsruhessa ohjelmakirja ilmoitti jopa aarioiden koristelujen tekijät), ja kaikki harrastavat tutkimus-, julkaisu- ja koulutustoimintaa.
Barbaarit laulavat kauniisti ja korkealta
Karlsruhessa halutaan tuoda esiin myös Händelin unohdettuja oopperoita, joita todellakin riittää 42 näyttämöteoksen joukossa. Tällä kertaa löytönä oli Arminio vuodelta 1736. Sen ensi-iltakausi Lontoon Covent Gardenissa floppasi, mutta syynä ei ollut teoksen laatu vaan oopperan ylitarjonta kaupungissa kilpailevien seurueiden tukahduttaessa toisensa.
Teos saattaa herättää saksalaisissa patrioottisia tunteita. Sen päähenkilö (Arminius) on germaaniheimon päällikkö, joka vuonna 9 jKr. voitti roomalaisen Varuksen sotajoukot Teutoburgin metsässä. Taistelu pysyy kuitenkin näyttämön ulkopuolella, ja teos keskittyy perhedraamaan. Yksi germaaneista, Segeste, on petturi ja ilmiantaa Arminion. Tämän tytär Tusnelda on Arminion rakastajatar, jota myös roomalaisten päällikkö himoitsee.
Barokkioopperan peruskaura eli poliittiset intrigit, rakkauden ja uskollisuuden ristiriidat ja julman kohtalon valitukset saa rinnalleen myös Mozartin oopperoista tutun elementin eli ylhäisen ja koomisen parin välisen vastakkainasettelun. Segesten poika Sigismondo on feminiininen ja epävarma opportunisti, ja lemmittynsä Ramisen kanssa hän tuntuu parodioivan koko opera seriaa ja sen sankarimyyttiä.
Dramaturgisesti Arminio on lyhytjänteinen. Händel laski, että Lontoon yleisö ei pidä resitatiiveista ja keskittyi aarioihin. Niissä kuitenkin kiteytyy sellainen määrä ilmaisua eksistentiaalisten peruskysymysten äärellä, että vangitsevuus on taattu.
Kontratenori Max Emanuel Cencic (kts. haastattelu Rondosta 9/2015) toimi sekä pääroolin esittäjänä että ohjaajana. Epookin siirto roomalaisajasta Napoleonin ajan Ranskan ja Saksan väliseen sotaan toimi hyvin, ja 1700-luvun kuvasto hovipukuineen ja giljotiineineen oli herkullinen. Oman esitykseni kohdalla sattui onnettomuus, jonka vuoksi pyörönäyttämöä ei voitu käyttää, ja ohjauksen liukuvien ja leijailevien kuvien idea tyssäsi.
Oleellista oli kuitenkin se, että Cencic tiesi, miten da capo -aariat voidaan ohjata niin, että kuviotykityksen ohessa voi ilmentää myös sisäistä prosessia. Hän myös lauloi mallikkaasti. Päähuomion veti kuitenkin korealainen kontratenori Vice Yi, joka kujerteli sopraanokastraatille tehdyssä, pirullisen korkeassa Sigismondon osassa kuin leikiten.
Layla Claire ja Ruxandra Donose täyttivät upeasti tragediennen ja komediennen tehtävänsä, ja George Pertoun johtama Armonia Aetenea piti musiikin virkeässä, plastisessa liikkeessä.
Kontratenorit valtoimenaan
Karlsruhessa lähdettiin siitä, että kaikissa kastraateille sävelletyissä rooleissa on oltava kontratenori, joten niitä oli kolmin kappalein myös Teseossa. Ratkaisu oli oikea, sillä nykyisestä kontrakaartista löytyy koko ajan uusia huippukykyjä ja erilaisia karaktäärejä.
Teseon roolissa oli Valer Sabadus (kts. Haastattelu Rondossa 11/2015), jonka kristallinkirkas ääni soi viekoittelevasti. Ei ihme, että kaksi naista, Agiles ja Medea taistelevat hänestä. Arcane-vasallin osaa laulanut Terry Wey on erilainen äänityyppi, sillä hän käyttää rintarekisteriäkin ekspressiivisesti. Viattomuuden ja kipeyden yhdistelmä tehosi.
Noitarooleihin Händel lataa aina suurta inhimillisyyttä, näin myös Medeaan. Rakkaudessa hylätty ja katkera nainen sai Roberta Invernizzistä taitavan tulkin. Häneen verrattuna Yetzabel Arias Fernandezin puhtoinen Agilea oli tylsä.
Teseossa soitti festivaalin oma orkesteri, saksalaisista alan spesialisteista koottu Deutsche Händel Solisten Michael Formin johdolla. Sointi oli muheva ja värikäs. Daniel Pflugerin ohjaus oli modernin ajaton ja pyörönäyttämön mahdollisuuksia tehokkaasti käyttävä.
Kontratenorien juhlan kruunasi Franco Fagiolin gaalakonsertti, jossa hän rinnasti Händeliä ja Porporaa. Hänen äänensä on tiivis ja taipuisa kuin Marilyn Hornella ikään, ja hänen taitonsa kuvioida affektien ehdoilla ja yhdistää säihkyviä ylä-ääniä ja dramaattista alarekisteriä on aikamme uskomattomimpia vokaalitaiteen ilmiöitä – kastraattien taiteen inkarnaatio.
Oopperatalojen tihentymässä
Händel-festivaalin järjestäminen on iso urakka Badenin valtionteatterille, sillä se on tehtävä pitkälle vierailijavoimin – barokkiorkestereita ja kontratenoreja ei kuulu repertoaaritalon perusmiehitykseen – ja samalla pyöritettävä teatteria, balettia ja satapäistä orkesteria.
”Kyllähän se satsausta vaatii, mutta se on meille tärkeä profiilin luoja”, toteaa taiteellinen johtaja Michael Fichtenholz. Ja omaa ilmettä todella tarvitaan, sillä Baden-Württemberg on kyllästetty oopperataloilla. Alle tunnin matkan päässä ovat Stuttgart, Mannheim, Heidelberg ja Ranskan puolella Strasbourg – ja aivan vieressä Baden-Baden festivaalitaloineen.
”Kaikki talot näillä main ovat tunnettuja Wagner-perinteestään, myös me. Siksi barokkisatsaus on hyvä keino irrottautua ja luoda jotain omaa ja myös turismivaltin. Tänne on helppo tulla kaikkialta, ja hinnat ovat halvempia kuin suurkaupungeissa”, Fichtenholz houkuttelee. Reinin rantojen vauraat maisemat ja hyvät viinit voi lisätä listaan.
”Händel oli säveltäjänä suuri kosmopoliitti. Meidänkään ei pidä ajoittaa näkökulmia vaan lähestyä häntä eri puolilta. Tämä pätee myös ohjauksiin. Arminioon sopi historiallinen epookki, mutta ensi vuonna ohjelmaan tuleva Semele houkuttelee varmasti modernimpaan tulkintaan – onhan sen tematiikka, hybris ja kuuluisuuden tavoittelu omaa aikaamme.”
”Tärkeintä on, että esityksissä pysyy hyvä maku ja musiikin kunnioitus. Ohjauksen tehtävänä on vastata kysymyksiin, joita musiikki herättää. Taiteilijoiden erityisyys ja suhde Händeliin on myös oleellista – hän itsekin räätälöi rooleja aikansa suurimmille laulajille.”
Vieläkö Fichtenholz uskoo saksalaiseen repertoaarisysteemiin? ”Täytyy myöntää, että se ei kuulu oopperan historiaan, sillä taidemuoto on aina perustunut spesiaalituotannoille. Täällä se kuitenkin toimii, ja jokaisella yli 80:stä talosta on omaa sanottavaa. Kilpailua tietenkin on, mutta se on tervettä sparraamista, ei sotaa.”
Harri Kuusisaari, Karlsruhe
