Saksalainen Ruhrtriennale-festivaali tuo taidetehtaiksi muutetut teollisuushallit aktiiviseksi osaksi näyttämöprduktioitaan. Suomalaisbasso Mika Kares debytoi Wotanina festivaalin taiteellisen johtajan Johan Simonsin ohjaamassa tarkkanäköisessä Reininkullassa.
Vuosittain alkusyksystä järjestettävän festivaalin taiteellisena johtajana nyt aloittanut hollantilainen teatteri- ja oopperaohjaaja Johan Simons on kiinnostunut musiikkiteatterin mahdollisuuksista ja yleisön osallistamisesta. Hänen kädenjälkensä näkyi rennossa oheisohjelmassa ja tarjonnan pelottomassa poikkitaiteellisuudessa. Festivaalin huippuhetkiin kuuluivat Orfeo-installaatio, joka koettiin kulkemalla kivihiililaitoksessa Monteverdi-fragmenttien kaikuessa, sekä Simonsin omat ohjaukset, Bach-kantaateista ja Pasolinin Pummi-elokuvasta muovattu näyttämöteos ja Wagnerin Reininkulta (12.–26.9.). Teodor Currentzisin ja MusicAeterna-orkesterin kanssa toteutettu ooppera oli festivaalin kiistattomia päätapahtumia. Omaperäistä ohjausta maustivat suomalaiset: Mika Kares teki voimallisen Wotan-debyyttinsä, ja Mika Vainion elektroninen musiikki kiinnitti teoksen osaksi esitysympäristöään, Bochumin Jahrhunderthallea.
Monien alueen teollisuusrakennusten tavoin tämä entinen voimalaitos elää nyt uutta elämää vilkkaana kulttuuriareenana. Virratessaan raskaisiin tehdasmiljöisiin taide parantaa menneisyyden haavoja ja saa itse energiaa entisajan raunioilta. Jälkiteolliselle ihmiselle uhkeat tehdaslinnakkeet ovat kuin aseistariisuttuja lohikäärmeitä, joiden kauneus säkenöi esiin. Ruhtriennalen esitystiloissa teollista menneisyyttä ei ole lakaistu tasapäistävän remontin alle. Ohjauksissa paikasta oli tehty osa teosta. Tämä teki Simonsin ja Currentzisin Rheingold-luennasta häikäisevän tarkkanäköisen.
Jahrhunderthallessa, ”Ruhrin Valhallassa”, eurooppalaisen kapitalismin ja vanhojen mahtisukujen juurilla teoksen yhteiskuntakritiikki tehostui ja puhdisti esiin Ringin radikaalin poliittisuuden. Rajattoman talouskasvun, vallanhimon ja omistamisen teemat esitettiin universaalisti mutta ajankohtaisesti vailla osoittelevaa viitekehystä, kuten esimerkiksi Frank Castorfin Bayreuth-Ringissä. Jahrhunderthallen vapauttavan alaston tila mahdollisti oopperalavan perinteisen hierarkian uudelleenmuotoilun: Wagner-debyyttinsa tehnyt MusicAeterna oli sijoitettu lavalle, kun taas laulajat säntäilivät orkesterin seassa vuoroin lattiatasolla sijaitsevalle, maailmanlopun murenien täyttämälle Rein-joelle tai rakennustelineissä kohoavan ilmeettömän Valhallan edustalle.
Tuloksena oli puhtaaksi riisuttua Wagneria, jossa käsitteellisyys ja terve konkretia löivät kättä. Nykyteatterin keinoin Simons oli suodattanut eeppisestä hahmogalleriasta inhimillisen joukon, joka rinnastui iskevästi Viscontin Kadotetut-elokuvassa (italialaiselta nimeltään Jumalten tuho) analysoituun paikalliseen Krupp-teollisuussukuun.
Kokeilut jäivät puolitiehen
Kliseettömän tulkinnan viimeistelivät heittäytyvät solistit ja maailman persoonallisin orkesteri MusicAeterna, joka vieraili gurunsa Currentzisin kanssa Ruhrtriennalessa nyt jo kolmatta vuotta peräkkäin. Alunperin periodiyhtyeeksi perustetun siperialaisorkesterin hillitön energia, kesytön asenne ja barokkiretoriikan työkalupakin käyttö levittivät musiikin esiin fyysisen aitona, yksityiskohdiltaan oivaltavana ja täydellisen läpivalaistuna. Wagneriaanista sointivuota oli turha odottaa, eikä sointikulttuuri edes ole MusicAeternan lähtökohta. Siitä huolimatta orkesteri jäi odotettua hieman vaisummaksi.
Berliiniin asettuneen elektronimuusikko Mika Vainion luoma Reininkulta-ambient kaappasi kuulijat sisäänsä jo Jahrhunderthallen ulkopuolella kietoen teoksen entistä tiiviimmin konkreettiseen tilaan. Näin oopperan alkuäänimäinen alkusointu myös liukui saumattomasti esiin elektroniikasta. Tämän lisäksi Vainion osuus rajoittui kuitenkin lähinnä elektronisiin tehosteisiin. Kokemassani esityksessä 18.9. live-elektronisesta osuudesta jouduttiin lisäksi tinkimään Vainion sairastumisen vuoksi.
Piskuiseksi jäävää elektronista kokeilua olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa pitemmälle, jotta sen olemassaolo olisi tuntunut perustellulta. Oopperapartituuriin kajoaminen on ollut pitkään tabu, ja teosidentiteetin rajoja etsiviä kokeita tarvitaan. Simons oli ladannut mukaan muitakin pinnallisiksi jääviä erikoisuuksia: lavalla nököttävä, vapaaehtoisista statisteista koostuva virtuaaliyleisö tuntui ohuelta tavalta kertoa osallisuudesta ja vuorovaikutuksesta. Nibelheim-retken katkaisi improvisaatiolla ja elektroniikalla höystetty kokeellinen upotus, jossa näyttelijä Stefan Hunsteinin hovimestarihahmo – nimeltään Sintolt der Hegeling, Valkyyrioiden ratsastuksessa mainittava soturiruumis – puhkesi erilaisista kaunokirjallisista lähteistä koostuvaan poliittis-lyyriseen monologiin. Kohtaus teki vaikutuksen, mutta näkemyksekäs ohjaus ei tarvinnut sitä.
Jumalten tuho on jo tapahtunut
Mika Kares on aiemmin laulanut Lohengrinin Heinrichin Savonlinnassa 2013 sekä levyttänyt Lentävän hollantilaisen Dalandin Marc Minkowskin johdolla (Naïve 2013). Hans Sachsin rooli Kansallisoopperan Mestarilaulajissa jäi toteutumatta, mutta nyt Kares astui kertaheitolla täysikokoisiin Wagner-saappaisiin. Kareksen basso sai majesteettisen voimansa hyvälinjaisesta soinnillisesta pehmeydestä ja hyrräsi nuorekkaalla helppoudella ylä-ääniin. Pidättyväisyydessään hän ei vielä tavoittanut kypsän Wotan-tulkinnan kipeyttä ja sisäisiä konflikteja. Toisaalta Kareksen olemus oli omiaan tahrattomassa smokissaan säteilevän teollisuuspampun tyynen autoritääriseen hahmoon. Vaikka Kares oli tarinan voimaa uhkuva tukipilari, draamallisesti pitemmän tikun veti Leigh Melrosen ilmiömäisen vaistonvarainen, modernisti ja uhrautuvasti esitetty Alberich vedessä pärskivänä kaunaisena kaivosinsinöörinä.
Maininnan ansaitsevat myös Anna Patalongin, Dorottya Lángin ja Jurgita Adamonytėn korvia hivelevä Reinintytär-ensemble sekä Peter Bronderin joviaali keppostelija-Loge. Simonsin visiossa Reininkulta oli kaikkea muuta kuin prologi: jumalten tuho on jo tapahtunut, pian se on taas käsillä. Riistävän luokan umpikuja oli käsinkosketeltava. Tässä kontekstissa Logen profetoiva tulella leikkiminen sai tavallista vieläkin nenäkkäämmän ja riipaisevamman sävyn.
Auli Särkiö, Bochum
