
Valeri Gergijevin kausi Lontoon sinfoniaorkesteri (LSO) ylikapellimestarina päättyi lokakuussa viimeisiin konsertteihin. Lontoon lehdissä virisi keskustelu Gergijevin kauden saldosta, ja mukana oli paljon kriittisiä äänenpainoja.
Eikä kyse ollut vain Gergijevin Putin-ystävyydestä. Moni kriitikko muistutti, ettei kiireinen maestro ole ehtinyt tai viitsinyt harjoittaa orkesteria aina kovinkaan perusteellisesti. John Allison summasi The Telegraphissa, että LSO:n taso on tippunut sitten Sir Colin Davisin päivien. Andrew Clements valitti The Guardianissa, että Gergijev ei ole sitoutunut Lontooseen tarpeeksi ja että LSO:n sointi on hänen johdollaan ollut kova, kömpelö ja epämiellyttävä.
Rondo teki lukijamatkan Lontooseen ja todisti maestron kauden vihoviimeistä konserttia Barbicanissa. Tuntui, kun Gergijev ja orkesteri olisivat päättäneet näyttää kriitikoille, että täältä pesee. LSO soitti Stravinsky-Bartók -ohjelmansa purevan loistokkaasti.
Teatterillinen, ekspressionistista kauhua hohkaava jännite syttyi jo Bartókin Ihmeellisessä mandariinissa. Rytmeissä oli alkuvoimaista särmää, jouset soivat tuimalla vimmalla, ja puhallinsoolot olivat LSO-maisen teräväpiirteisiä.
Bartókin viimeisin teoksiin kuuluvasta, vuonna 1943 USA:ssa syntyneestä orkesterikonsertosta Gergijev löysi kaiken briljanssin ohella myös syvyyttä – elegia tuntui hyvästijätöltä koko aikakaudelle. Stravinskyn Satakielen laulussa soi koko venäläinen satumaailma soinnillisesti kihelmöivänä ja kirpeänä.
Olivatko muusikot hyvästijätön jälkeen huojentuneita, kuten Clements ennusti, sitä on vaikea sanoa. Nähtäväksi jää, mikä on Gergijevin vastaanotto hänen seuraavassa Euroopan-etapissaan, perinnetietoisissa Münchenin filharmonikoissa.
Rondon lukijamatkan toinen huippukohta oli Straussin Ariadne auf Naxos Kuninkaallisessa oopperassa. Karita Mattila loisti nimiroolissa ja tuntui nauttivan Christoph Loyn ohjauksen älykkäästä teatterileikistä. Näin Mattilan roolissa jo pari vuotta sitten, jolloin ote tuntui liioittelevalta. Nyt laulu oli paljon linjakkaampaa ja soinnillisesti hallitumpaa.
Jane Archibald oli kutkuttavan taiturillinen Zerbinetta ja Robert Dean Smith herooinen Bacchus. Lothar Koenigs johti solidisti.
Harri Kuusisaari