Japanin kokema klassisen musiikin buumi on yltämässä Kiinan ja Korean lisäksi mm. Vietnamiin, Filippiineille ja jopa Myanmariin. Näin uskoo Japanin musiikkielämän vaikutusvaltaisimpiin hahmoihin kuuluva sellisti Tsuyoshi Tsutsumi, joka tulee lokakuussa Suomeen Paulon sellokilpailun tuomaristoon.

Tsuyoshi Tsutsumi on ensimmäinen japanilainen kansainvälistä uraa tehnyt sellisti, ja hänellä on erityinen näköala maansa klassisen musiikin kehitykseen paitsi taiteilijana ja opettajana, myös Tokion tärkeimmän konserttitalon Suntory Hallin presidenttinä.

Tsutsumi on vallanpitäjänäkin taiteen arvoja puolustava humanisti. Suntory Hallissa hän on halunnut parantaa kamarimusiikin asemaa ideoimalla uuden festivaalin Chamber Music Garden, joka jälleen kesän aluksi toi yhteen aasialaisia muusikoita kodikkaassa hengessä.

”Meillä on Suomesta opittavaa – teillä kamarimusiikki leviää kesällä todella laajasti tavallisten ihmisten keskuuteen, ja Sibelius-Akatemiassa on tasokasta alan opetusta”, Kuhmon kamarimusiikissa usein vieraillut Tsutsumi tietää.

”Japanissa nimekkäidenkin jousikvartettien konserttien myyminen on ollut vaikeaa, mutta asiat alkavat vähitellen muuttua. Haluamme myötävaikuttaa siihen tuomalla kamarimusiikkia esiin uudella tavalla kuten puhumalla yleisölle kuin ihminen ihmiselle ja viemällä sitä kaduille ja ostoskeskuksiin. Olemme omassa akatemiassamme auttaneet nuoria muusikoita perustamaan yhtyeitä ja liittämään kamarimusiikkia osaksi uraa.”

Tsuyoshi Tsutsumi kuuluu siihen japanilaisten muusikoiden joukkoon, joka sodan jälkeen rynnisti maailmalle. Hän debytoi 12-vuotiaana Tokion filharmonikkojen solistina ja voitti vuonna 1963 Casals-kilpailun Budapestissä. Se avasi kansainvälisen uran. Pohjan antoivat opinnot Janos Starkerin johdolla Indianan yliopistossa, jossa hän on itsekin ollut professorina.

Japanin nousu klassisen musiikin suurvallaksi näyttää hieman samanlaiselta kuin Suomenkin buumi 1980-luvulla. Tsutsumi korostaa koulutuksen roolia ja sitä, miten tiettyyn sukupolveen vain sattui kerääntymään suuri joukko lahjakkuuksia, jotka kirittivät toinen toisiaan.

”Ei pidä unohtaa maan omaa, vanhaa perinnettä kuten no- ja kabuki-teatteria sekä musiikin muotoja. Ne loivat pohjaa sille, että klassisilla taiteilla on sijaa ihmisten elämässä”, hän toteaa.

Tsutsumi toimii nyt vierailevana professorina Korean Kansallisessa yliopistossa ja on vakuuttunut korealaisten motivaatiosta. ”Hehän voittavat kaikki musiikkikilpailut! Koreassa on panostettu paljon länsimaisten huippuopettajien kutsumiseen, ja tulokset näkyvät.”

”Sama koskee Taiwania. Kiina tulee vauhdilla perässä – heillä on kova tahto rakentaa infrastruktuuria, eikä lahjakkuuksista ole pulaa. Klassinen musiikki leviää myös sellaisissa maissa kuin Filippiineillä, Vietnamissa ja Myanmarissa.”

Suntory Hall onkin tehostanut yhteistyötään aasialaisten tahojen kanssa luodakseen synergioita ja vuorovaikutusta. ”Kun länsiorkesterit aiemmin vierailivat Aasiassa, suunta oli usein pelkkä Japani, mutta nyt aina myös Korea ja Kiina.”

Kun katsoo Tsutsumin aktiviteetteja ja ansiolistaa, ei voi kuin ihmetellä: miten yksi mies ehtii kaikkeen? Hän on konsertti- ja opetustyönsä sekä Suntory Hallin johtajuuden ohella Kirishima International Music Festivalin taiteellinen johtaja, Japanin selloseuran puheenjohtaja, Taideakatemian jäsen ja paljon muuta.

”Kyllä ajan jakaminen joskus on ongelma, mutta koen, että erilaiset roolini tukevat toisiaan. Johtajana saan kuunnella paljon konsertteja ja opetustyössäni kohdata nuoria lahjakkuuksia. Voin katsoa asioita eri perspektiiveistä ja löytää parhaat tavat palvella musiikkia.”

Edeltäjilleen hän antaa ansion siitä, että Suntory Hallista on kehittynyt monella tavalla edelläkävijä Japanissa. ”Konserttitalo ei ole pelkkä konserttien tarjoaja, vaan sillä on myös sosiaalinen rooli ihmisten yhteen tuojana”, hän korostaa.

Silti hän myöntää yhden ongelman: valtio ei Japanissa juurikaan tue toimintaa, joten kaikki on yksityisen rahan varassa. ”Konserttien lipunhinnat ovat kalliit, ja se saattaa muodostua esteeksi. Monet säätiöt ovat halukkaita tukemaan klassista musiikkia, mutta työtä tässä vielä on. Me olemme halunneet madaltaa kynnyksiä mm. päiväkonserteilla.”

Amerikkalaiseen kaupalliseen systeemiin kuuluu myös se ongelma, että ohjelmat muodostuvat konservatiivisiksi. ”Kyllä näin on meilläkin. Erityisesti orkestereiden on vaikea luoda omaa taiteellista profiilia, kun aina täytyy soittaa Beethovenin viidettä saadakseen salit täyteen. Asian pitäisi olla päinvastoin, jos halutaan saada lisää nuorta yleisöä.”

Tsutsumi itse on kantaesittänyt mm. Toru Takemitshun, Akira Myoshin ja Toshiro Mayuzumin teoksia. Suntoryn säätiö on jakanut palkintoja edistyksellisestä ohjelmasuunnittelusta, ja viimeksi sen sai Yomiuri-Nippon -sinfoniaorkesteri nykymusiikin esiin tuomisestaan.

Tsuyoshi Tsutsumi tulee Suomeen lokakuussa Paulon sellokilpailun tuomariston jäsenenä. Hän on tuntenut kilpailun isähahmon Arto Noraksen jo pitkään ja istunut hänen kanssaan läpi monia kansainvälisiä kilpailuja. Paulon sellokilpailua hän pitää ainutlaatuisena.

”Ohjelmistossa ei ole pelkästään suuria klassisia konserttoja ja sonaatteja vaan paljon variantteja, myös kamarimusiikkia ja nykymusiikkia. Kaiken lisäksi kilpailua viedään myös pienempiin kaupunkeihin, mikä antaa tilaisuuden nähdä Suomea ja kuulla eri orkestereita. Ihailen suomalaisen musiikkikulttuurin tasoa ja laajuutta.”

”Mitä kilpailijoiden arviointiin tulee, niin itse etsin musiikillisia persoonallisuuksia ja sellaisia tulevaisuuden lupauksia, joilla näen olevan oma ääni ja omaa sanottavaa. Se on tärkeämpää kuin se, soittaako kauniisti tai saako menemään virtuoosijaksoja nopeasti. Musiikki on kommunikaatiota, ja jos kilpailija osoittaa ymmärtävänsä tämän, hän saa pisteeni.”

Puhtaus on puoli ruokaa

Jokainen Cleveland Orchestran konsertti on oppitunti puhtaan soiton, vivahteiden hallinnan ja kauneuden tajun mahdollisuuksista.  Beethovenin sinfonioiden parissa nämä avut osoittautuivat valideimmiksi kuin voisi kuvitellakaan.

Kansainvälisten orkesterivierailujen keskus on siirtynyt yhä enemmän Japaniin. Siellä länsiorkestereilla on usein tuomisinaan useamman konsertin temaattisia paketteja, jollaisia Euroopan konserttitaloissa on enää harvoin. Tänä vuonna pelkästään Suntory Hallissa kuullaan mm. kaikki Beethovenin sinfoniat Cleveland Orchestran ja kaikki Schumannin vastaavat Dresdenin Staatskapellen soittamana. Viime kaudella Berliinin Staatskapelle soitti kaikki Brucknerit jne.

Syykin on yksinkertainen: yleisö tulee ja on halukas oppimaan. Clevelandin Beethoven-projektista ehdin kuulla puolet, ja loppupäätelmä oli itsellenikin hieman yllättävä.

Olen aina ollut ns. historiallistietoisen periodinäkökulman kannattaja, koska sen avulla klassisesta musiikista on saatu pyyhittyä pölyjä ja löydetty uutta elinvoimaa. Erityisesti tämä pätee Beethoveniin, jossa on enää vaikea sulattaa raskasta romanttisuutta rivakoiden tempojen, äkäisesti sivaltavien aksenttien ja rouhevan draaman vallatessa alaa.

Tunsin Cleveland Orchestran tyyliltään yhtenä maailman estetisoivimmista ja sulosointisimmista orkestereista, joten epäilin, miten ylikapellimestari Franz Welser-Möst vastaa Beethoven-haasteeseen. Heti ensimmäinen sinfonia karisti epäilyt: tämän kimmoisammin ja dynamiikaltaan monitasoisemmin moderni sinfoniaorkesteri ei voi soida.

Kyse on niinkin perustavista asioista kuin pitkälle viedystä sävelpuhtaudesta ja hiljaa soittamisen taidosta. Ne virittävät kuulijan tarkkaavaiseen kuunteluun ja vivahteet alkavat kukoistaa niin, ettei musiikin vallankumouksellisuuden esiin tuomiseen tarvita alleviivauksia.

Welser-Möst johti Beethovenia wieniläisellä eleganssilla ja herkutteli orkesterinsa kyvyllä luoda hopeisesti havisevaa, melkein satumaista jousisointia, josta puhaltajien soolot kasvoivat kuin timantit taitavan tekijän korussa. Paisutukset alkoivat hiirenhiljaa ja kuin yhdestä soittimesta, mikä korosti niiden voimaa. Kamarimusiikillisuus oli kaiken perustana.

Eroica-sinfonia taas muistutti jalouden merkityksestä sankarillisuuden tunnusmerkkinä. Kaunis fraseeraus ja leijuvasta syvään saumattomana ulottuva sointi muistutti Herbert von Karajanin estetiikkaa, mutta ilman tämän turboilua. Silti puhtia ja sisäisen logiikan voimaa riitti, ja retoriset yksityiskohdat kuten surumarssin huokausaiheet saivat tilaa.

Neljännessä sinfoniassa sooloklarinetistiksi siirtyi paikalla tänä vuonna aloittanut etiopialaislähtöinen Anfendi Yusuf, ja hänen osuutensa olisi yksistään riittänyt hämmästelyn aiheeksi: klarinetin sointi resonoi hiljaisimmissakin nyansseissa niin intensiivisesti, että parvellakin istuessa tuntui, kuin soitto tulisi vierestä ja iholle.

Monia muitakin muusikkoja tekisi mieli mainita, mutta Cleveland Orchestra on ennen muuta kollektiivi. Eikä estetisointi tarkoita rajoitteita: seitsemännen sinfonian finaalin jääräpäinen rytmikone kiihtyi vimmaisiksi pyörteiksi. Kaikki ohjelmat alkoivat Beethovenin eri Prometeus-alkusoitoilla, mikä sitoi sinfoniat osaksi vapauden tematiikkaa.

Chicagolaisten vasket saattavat olla rautaisempia ja bostonilaisten sointi syvempi, philadelphialaiset soivat näyttävämmällä turbosoinnilla, ja Los Angelesin filharmonikkojen ennakkoluulottomuus on omaa luokkaansa. Mutta mitä soiton kultivoituneisuuteen tulee, niin Cleveland Orchestra on USA:n paras. Koskahan se saadaan Suomeen? 

Harri Kuusisaari, Tokio