Kirkkomusiikki kuuluu ehdottomasti myös konserttitaloihin, sillä musiikillisia arvoja korostaen ja ilman häiritsevää kaikua teosten henkinen sisältö voi tulla kirkkoja paremmin esiin. Tämän osoitti Pariisin Filharmonian pääsiäisfestivaali.
Pariisin Filharmonia on kahtena toimintavuonnaan vakuuttanut ohjelmistopolitiikallaan, jonka ytimenä ovat yleensä viikonlopun mittaiset, temaattiset pienoisfestivaalit. Niissä yhdistellään konsertteja yleisökasvatukseen ja rentoihin perhetapahtumiin.
Ensimmäinen pääsiäismusiikin festivaali oli ainutlaatuinen, sillä harvoinpa sellaiset barokkigurut kuin Sir John Eliot Gardiner, William Christie, Jordi Savall ja René Jacobs mahtuvat saman viikonlopun esiintyjälistaan, vieläpä suurilla hengellisillä teoksilla. Tempaukselle toivoo jatkoa, sillä kirkkomusiikki on suotta jäänyt paitsioon konserttitalojen ohjelmistoissa.
Filharmonian salin akustiikka sopii tähän musiikkiin mainiosti. Kirkkojen kaiku hämärtää usein teosten hienouksia – vaikkapa Bachin Matteus-passion kaksoiskuorojen ja -orkesterien vuorotteluja ja h-molli-messun mutkikasta polyfoniaa. Nyt musiikista sai nauttia musiikin ehdoilla, mikä ei yhtään ollut pois teosten henkisestä sanomasta – päinvastoin.
Sir John Eliot Gardiner on tekemässä toista levytyskierrostaan Bachin suurteosten parissa, ja Matteus-passion kiertue ja tallentaminen Keski-Euroopassa oli osa tätä projektia. Kiertue huipentuu 16. kesäkuuta teoksen kantaesityspaikkaan eli Leipzigin Tuomaskirkkoon.
Brysselin terrori-isku tapahtui juuri ennen kiertuetta, ja esitykset omistettiin uhrien muistolle. Tämäkin oli omiaan lisäämään sanoman suoruutta. Kilvoittelu, petos, anteeksianto, sääli, rakkaus ja uhrautuminen tulivat esiin vereslihaisena inhimillisenä draamana.
Kollektiivin voimaa
Gardinerin Bach on syventynyt ilman että Monteverdi-kuoron ja Englannin barokkisolistien iskuvoimasta on hävinnyt mitään. Jos 20–30 vuotta sitten ylenpalttinen reippaus saattoi mennä monotoniseksi, niin välissä tehty tutkimustyö ja kokemus Bachin kantaattien parissa kuuluvat nyt sekä tuoreessa h-molli-messun levytyksessä että Matteus-passiossa.
Ripeydestään kuuluisat tempot eivät ole hidastuneet, mutta niihin on tullut enemmän joustavuutta, ja hengellinen symboliikka korostuu rakenteiden sijaan. Matteus-passionkin Monteverdi-kuoro lauloi ulkoa, mikä oli omiaan korostamaan läsnäolon intensiteettiä.
Vaikka laulajisto on vain kamarikokoinen, fokustettu ja puhtaudeltaan timanttinen sointi täytti helposti ison salin. Jokainen koraali soi erisävyisenä, ja skaala agitoidusta kansanjoukosta raastavasti eläytyneisiin kanssakulkijoihin oli valtava. Kuorolaisten keski-ikä tuntui yllättävän nuorelta – liekö oikein hoidetussa rotaatiossa yksi ihmeen salaisuus?
Gardinerilla on aina ollut tapa noukkia solistit kuorosta, niin myös Matteus-passiossa. Se korostaa kollektiivisuutta. Aarioissa sisäistä empatiaa laulavat yksilöt ovat samoja, jotka juuri huusivat joukossa: ristiinnaulitse! Toisaalta on sanottava, että kun aarioissa on totuttu solistitason suorituksiin, aivan sitä eivät kaikki nyt edustaneet – poikkeuksena Mark Padmoren evankelista, joka johti draaman kulkua suurella auktoriteetilla.
Tanssista oopperaan
Aivan erilainen perinne on William Christien Les Arts Florissants -kuorolla ja orkesterilla, joiden pitkä perinne ranskalaisen barokin parissa kuuluu myös Bachissa. Rytmien tarkkuus ja fraasien pontevuus eivät olleet aivan samaa luokkaa kuin Gardinerin joukoilla, mutta h-molli-messu soi valoisana, jopa tanssillisena. Riemu oli niin tarttuvaa, että salista saattoi poistua melkein hypähdellen – aika harvinaista kirkkomusiikin parissa.
Jordi Savall ja René Jacobs olivat matkassa ilman kuoroa. Savall korosti Händelin Ylösnousemus-oratorion (La Resurrezione) inhimillistä tunnelmaa. Teos kuvaa Jeesuksen lähipiirin tuntoja, surua ja toiveita oopperallisesti, eikä ole ihme, että esimerkiksi Maria Magdalenan aarioita Händel kierrätti myös Agrippina-oopperassaan.
Kantavana solistitriona olivat Emöre Barathin enkeli ja Hanna Bayodi-Hirtin ja Margot Oitzingerin kaksi Mariaa. Lucifer voisi julmistella teatraalisemmin kuin mitä Lluis Vilamajo teki. Les Concert des Nations -orkesteri välitti säveltäjän Rooman-ajan melodisen loiston.
Jacobs toi esiin muutama vuosi sitten tekemänsä arkistolöydön, Giovanni Battista Pergolesin kadonneeksi luullun teoksen Kristuksen seitsemän sanaa ristillä. On tosin todistamatta, että teos todella on Pergolesin – mutta vaikkei olisikaan, sen peri-italialainen, yksinkertainen mutta rikkaasti varioitu melodiikka ja tunneilmaisu riittävät hyvin elinvoimaksi.
Kristus keskustelee siinä uskollisen sielun (anima) kanssa neljän solistin kesken jaettuna, ja viulun, alttoviulun, käyrätorven ja trumpetin obligatot mittailevat sanojen kaikuja. Tunnelma on melankolinen ja väritys valonhämyinen. Jacobs, Akademie für Alte Musik Berlin -orkesteri ja solistit (Sunhae Im, Christophe Dumaux, Julian Prégardien ja Johannes Weisser) uskoivat teoksen sanomaan ja pelkistyneisyyden voimaan koskettavin tuloksin.
Harri Kuusisaari
