Japanin Sibelius-seuran puheenjohtaja, kapellimestari Juri Nitta ihailee suomalaisten säveltäjien taitoa kulkea omaa tietään kopioimatta läntisiä trendejä. Juuri sellaista asennetta kaivattaisiin hänen mukaansa Japanissakin.
Japanilaisia kiihkeämpiä Sibelius-faneja saa hakea. Maan aktiivisen Sibelius-seuran puheenjohtajalla, kapellimestari Juri Nittalla on siihen selitys:
”Ei se ole ihme, sillä japanilaiset arvostavat musiikissa tilan tuntua ja luonnonläheisyyttä. Niistä minäkin aikoinaan innostuin – olenhan kotoisin pohjoisesta Sapporosta, jossa ilmasto ja luonnon ja ihmisten välinen yhteys ovat samanlaisia kuin Suomessa”, hän toteaa.
”Sibelius syntyi samoihin aikoihin kuin Japanissa alkoi Meiji-kausi, joka merkitsi ovien avaamista maailmalle. Japanilaisessa musiikissa otettiin vaikutteita Saksasta ja Ranskasta, ja samalla oma perinne unohtui. Tämä ei ollut hyvä tie”, Nitta kritisoi.
”Suomi näytti paremman esimerkin löytämällä oman tien. Sibelius ei koskaan mennyt suoraan mukaan modernismin muotiin mutta löysi omintakeiselta pohjalta uuden musiikkikielen. Kuulen tämän saman periaatteen vielä suomalaisten nykysäveltäjienkin teoksissa.”
Nitta on Japanin harvoja naispuolisia kapellimestareita, ja hän johtaa vakituisesti Nagoyassa majaansa pitävää Aichi-kamariorkesteria. Hän on vieraillut monien Japanin suurten orkesterien edessä ja erikoistunut myös puhallinorkesterimusiikkiin.
Hän puhuu hyvää suomea, jonka hän oppi ollessaan Lahdessa stipendiaattina 2000–2001. Taustalla on pitkäaikainen innostus pohjoismaiseen musiikkiin. Hän tutustui ensin tanskalaisen Nils Gaden musiikkiin ja sai siitä kipinän tutkia muiden Pohjoismaiden antia.
”Vuonna 1999 tutustuin Osmo Vänskään hänen johtaessaan Tokiossa. Hän houkutteli minua hakemaan stipendiä Suomeen, ja päädyin Lahteen. Seurasin Sinfonia Lahden työtä, johdin harjoituksia ja konsertteja ja kävin Vänskän kanssa läpi partituureja, vaikka en hänen varsinainen oppilaansa ollutkaan.”
Lahdessa Nitta järjesti myös kamarikonsertteja soittaen mukana pianoa ja oli Vänskän assistenttina Savonlinnan oopperajuhlilla ja Kansallisoopperassa. Johtamiskeikkoja tarjosivat myös Joensuun, Kuopion ja Mikkelin orkesterit.
Sibelius-seuran puheenjohtajuus Izumi Tatenon jälkeen oli luonteva paikka jatkaa innostusta Japanissa. ”Seuralla on hyvä maaperä, sillä japanilaiset ovat kiinnostuneita suomalaisesta musiikista laajemminkin. Jäseniä on 249, he ovat niin muusikoita kuin harrastajia.”
”Kuvaavaa on, että kun järjestimme yhteistyössä Suomen kanteleliiton kanssa luento- ja konserttisarjan, yli sata japanilaista osti itselleen kanteleen. Olemme tarjonneet myös nuorille suomalaisille säveltäjille mahdollisuuden opiskella täällä. Suomalaisen nykymusiikin osuus korostuu vuonna 2019, kun juhlimme maidemme välisiä 100-vuotisia diplomaattisuhteita.”
Sibelius-seura saa rahoitusta myös Suomesta ulko- ja kulttuuriministeriön kautta, mutta jäsenet ovat kunnostautuneet myös omalla varainhankinnallaan. Japanin ja Skandinavian yhteyksiä vaaliva Sasakawa-säätiö on myös tukenut toimintaa usein.
Palaamme keskustelussa japanilaiseen musiikkiin. Juri Nitta näkee ongelmana sen, että monet säveltäjät poimivat sieltä elementtejä ilman omaa ääntä. Poikkeuksena hän mainitsee sellaiset lahjakkuudet kuin Michio Kitazume ja Motoharu Kawashina.
”Yleisöä riittää, mutta sen maku on usein melko konservatiivinen. Nuorta yleisöä pitäisi saada lisää ja panostaa kasvatukseen. Siinä ollaankin aktivoitumassa – lapsillekin on tarjontaa.”
Kehun Nittalle japanilaisten orkesterien kehittynyttä sointia ja ilmaisukykyä – enää ei tulisi mieleenkään puhua robottiorkestereista kuten ehkä joskus. Hän nyökkää.
”Soitto on avautunut paljon. Ansiota on myös kapellimestareiden muuttuneella asenteella: ennen oltiin tarkkoja ja tiukkoja, nyt selitetään enemmän ja etsitään musiikin merkityksiä. Japanilaiset muusikot kaipaavat rohkaisua, sillä he eivät itse kyseenalaista johtajaa.”
Sibelius lähti lentoon
Jaksaisiko lähteä Tokiossa aurinkoisena iltapäivänä Metropolitan-orkesterin matineaan, jossa Hannu Lintu johtaa Sibeliuksen toisen sinfonian? RSO:n ylikapellimestarin Sibeliuksistahan ei ole kotona varsinaista pulaa. Onneksi uteliaisuus voitti, sillä esitys oli erinomainen. Suntory Hallin sametinpehmeä ja täyteläinen akustiikka nosti teoksen siivilleen.
Lintu rakensi tapansa mukaan intensiivisiä kaaria, joiden väliin ei mahtunut yhtään kuollutta hetkeä. Sitä vastoin yksityiskohtia hän ei korostanut yhtä suurennuslasimaisesti kuin kotona –varmaankin se oli viisasta, kun musiikki ei ole orkesterilla yhtä lailla veressä.
Metropolitan-orkesteri on kehittänyt jalon jousisoinnin, jossa on keskieurooppalaista syvyyttä. Kun vasket vielä ovat raudanlujia mutta eivät tuuttaavia, suuret nousut ja finaalin shamanistinen kehkeytyminen olivat vaikuttavia. Entä se japanilaisilta usein kaivattu ”tunne”? En jäänyt kaipaamaan yhtään lisää paatosta, päinvastoin ilmavampi ote toimi. Ainoastaan puupuhaltimien tietty anonymiteetti jätti toivomisen varaa.
Parin päivän kuluttua Lintu olisi johtanut Kullervo-sinfonian Bunka Kaikan salissa, kuorona Suomesta PK. Sinne en sentään kiirehtinyt, sillä saman iltana Suntoryssa soitti Boston Symphony, ja Linnun Kullervo on mahdollisuus kuulla Musiikkitalossa itsenäisyyspäivänä.
Tokio, Harri Kuusisaari
