Tuttu historia uusissa kansissa

 

Tää menee näin: vuoden biisit 1977–2017. Vesa Sirén & Juha Metso Like 216 sivua

Valokuvaaja Juha Metson ja musiikkikriitikko Vesa Sirénin yhteistyön tulos Tää menee näin on tiivis tietopaketti, joka kahlaa läpi pääasiassa populaarimusiikin historiaa vuodesta 1977 tähän päivään. Kirja on saanut lähtölaukauksen Metson kuvaamista muusikoista. Kuvien perusteella on kasattu kokonaisuus, joka nostaa jokaiselta vuodelta esiin yhden biisin. Sirén on kirjoittanut taustoittavia ja jonkin verran myös kulttuurihistorian kautta kappaleita tulkitsevia tekstejä.

Kirjaa ja sen ilmaisua suitsivat monenlaiset rakenteelliset säännöt: yhdessä luvussa on yksi vuosi, yksi kappale ja sen esittäjä. Tilaa aiheen käsittelylle on suhteellisen niukasti, minkä jälkeen seuraa säännönmukaisesti alaotsikko ”Samaan aikaan toisaalla”. Tässä osiossa kuvataan käsitellyn artistin ja biisin aikalaisia ja merkittävimpiä musiikkimaailman tapahtumia. Lisäksi jokaisessa luvussa on listattu Soundin ja Rumban lukijoiden äänestämiä kotimaisia ja ulkomaisia suosikkeja.

Sielun Veljet keikalla Kouvolassa. Vas. Ismo Alanko, Jukka Orma ja Jouko Hohko. © Juha Metso

Kirjan rakenne aiheuttaa väistämättä sen, että tekijät tulevat vahvistaneeksi moneen kertaan kirjoitettua musiikin historiaa valkoisten miesten tarinana. Kaikki muut tuntuvat lipsahtavan sivuhenkilöiksi ”samaan aikaan toisaalle”. Koko neljänkymmenen vuoden kuvattuun historiaan on mahtunut vain kourallinen naismuusikoita, jotka on voitu nostaa sen vuoden päänimiksi. Muuta kuin valkoista etnisyyttä edustavia artisteja on sitäkin vähemmän. Ongelma pistää silmään etenkin, kun kirja ei keskity pelkästään suomalaisen musiikin historiaan vaan kurottaa käsittelemään myös kansainvälisiä tähtiä. Myös valtaosa kansainvälisistä nimistä on niin ikään valkoisia ja miehiä. Pääasiassa kirjassa esitellyt vuoden artistit ovat ”varmoja nimiä”: Miljoonasade, Eppu Normaali, Kauko Röyhkä, Tehosekoitin, Hanoi Rocks, Juice Leskinen ja Hector tuntuvat muodostavan suomalaisen populaarimusiikin horjumattoman perustan. Ulkomaantähdistä mukaan ovat mahtuneet muun muassa Elvis Costello, Bob Dylan, Lou Reed, Patti Smith, Yoko Ono ja Nick Cave. Liikkeelle lähdetään perinteisestä Sex Pistolsista ja aikamatka pysähtyy Litku Klemettiin, joka on Mirel Wagnerin ohella yksi koko teoksen raikkaimmista nimistä.

Patricia Lee ”Patti” Smith konsertoimassa Helsingin Musiikkitalolla vuonna 2013. Hän on tuonut punkmusiikkiin feministisen ja intellektuellin näkökulman. ©Juha Metso

Metson valokuvat muodostuvat yhtä aikaa kirjan vahvuudeksi ja heikkoudeksi. Yhtäältä kuvat dokumentoivat uskomattoman laajan muusikkokavalkadin. Suomen mittakaavassa Juha Metso on yksi tärkeimmistä musiikkivalokuvaajistamme. Metso on ansioitunut urallaan myös luontovalokuvaajana, ja hän on ollut kolme kertaa Fotofinlandia-finalistina. Toisaalta kuvat sitovat teosta liiaksi tiettyihin artisteihin ja heidän uraansa. Herääkin kysymys, olisiko selkeästi kuviin keskittynyt kirja ollut onnistuneempi vaihtoehto? Tällöin Metso itse olisi voitu päästää ääneen, ja kirjasta olisi voinut lukea anekdootteja valokuvien kuvashetkistä. Yhtä lailla kiinnostavaa olisi ollut tieto siitä, kuinka suomalainen musiikkivalokuvaus on kehittynyt, mistä se on saanut vaikutteita, ketkä sitä ovat harjoittaneet ja millaista kuvaajan työ on ollut? Kuvien estetiikkaa olisi voinut arvioida ja kuvia analysoida. Saivatko kuvaajat vaikutteita ulkomailta? Kuka heitä opetti? Miten Metso päätyi elämäntyönsä pariin ja millaista uraa hän on tehnyt valokuvaajana?

Tää menee näin yrittää venyttää vanhaa populaarimusiikin kanonisointia avaamalla genrerajat myös klassisen musiikin puolelle. Idea on sinällään hyvä. Harmillista kyllä, esittelyyn nostetaan jo tutut nimet Esa-Pekka Salonen, Magnus Lindberg, Leif Segerstam ja Kaija Saariaho. Lisäksi Sirén haluaa jostain syystä muistuttaa lukijaa siitä, kuinka ”rockin harrastajalle Yes-yhtyettä tai King Crimsonia monimutkaisempi musiikki voi jäädä vieraaksi, jos kompleksisemmat genret eivät ole vielä avautuneet.” Ajatus klassisesta musiikista ”monimutkaisena” ja populaarimusiikista ”yksinkertaisena” on vanhahtava. Kaija Saariahoa mytologisoidaan turhaan vaikeatajuisena säveltäjänä, joka ei tunnu avautuvan edes ”klassisen musiikin suurkuluttajalle”. Sirénin ansioksi voi kuitenkin sanoa sen, että hän kirjoittaa rehellisesti esiin suomalaiseen musiikkimaailmaan sisäänrakennetun sovinismin kertomalla, kuinka Seppo Heikinheimo mitätöi Saariahoa todeten tämän olevan esitetty säveltäjä vain ulkonäkönsä vuoksi.

Vesa Sirén on kokenut kriitikko ja -musiikkitoimittaja, jolla kynä pysyy kädessä. Hän kertoo viihdyttäviä anekdootteja vuosien varrella kohtaamistaan muusikoista. Millaisen genrerajat ylittävän kaanonin Sirén olisi kirjoittanut, jos hän olisi voinut itse valita vapaammin käsittelemänsä taiteilijat? Esipuheessa Sirén toteaa, että hän ei ole tottunut tekemään kappaleista lähilukuja. Hän on kuitenkin turhan vaatimaton. Monille musiikin sävyille herkkä toimittaja kykenee rikkaaseen analyysiin. Tässä suhteessa Tää menee näin on viihdyttävää luettavaa.

Sini Mononen

Edellinen artikkeliSisältö 12-2017
Seuraava artikkeliNykymusiikin näköalapaikalla