Tutkimusmatka miehen mieleen

Aikansa suosituin oopperasäveltäjä Giacomo Meyerbeer odottaa uudelleen löytämistään. Nyt säveltäjän synnyinkaupunki Berliini yrittää profiloitua asiassa. Hänen viimeinen oopperansa Vasco da Gama vyöryttää kipeitä kysymyksiä erilaisuuden kohtaamisesta, kolonialismista ja länsimaisen miehen motiiveista, mutta kuinka se pitäisi tuoda lavalle?

Historia on julma makutuomari, mutta silti aikansa oopperaelämän valtiaan Giacomo Meyerbeerin (1791–1864) putoamista lähes kokonaan ulos kaanonista on vaikea ymmärtää. Onhan hänen musiikissaan melodista vetovoimaa, ja draamat käsittelevät polttavia poliittisia aiheita. Ehkä koko grand operán perinteessä olisi uudelleenarvioimisen paikka.

Kun lajin päätemppeli Pariisin ooppera on lyönyt laimin traditionsa, muiden on yritettävä nostaa sitä. Alankomaiden ooppera teki jokin aika sitten onnistuneen grand operán päivityksen. Nyt Deutsche Oper Berlin yrittää samaa. Sen Meyerbeer-sarja alkoi lokakuussa Vasco da Gamalla ja jatkuu Hugenoteilla ja Profeetalla.

Meyerbeer aloitti Vasco da Gaman sävellystyön 1837, ja ensi-illan piti olla Pariisin oopperassa kolmen vuoden kuluttua. Projekti kuitenkin venyi, ja säveltäjä kuoli ennen teoksen valmistumista. Materiaalista koottiin lyhennetty L’Africaine, jonka ensi-ilta oli 1865.

Alkuperäisteos jäi unohduksiin, kunnes musiikkitieteilijä Jürgen Scläder parsi sen kokoon käsikirjoituksen palasista. Se tuotiin esiin pari vuotta sitten Chemnizissä. Viisi tuntia kestävä järkäle sisältää paljon ennen kuulematonta musiikkia. Berliinissä siitä oli leikattu pois mm. baletit, mikä oli ymmärrettävää mutta toisaalta sääli.

Tässä versiossa portugalilaisen tutkimusmatkailijan Vasco da Gaman reissu ulottuu Afrikan sijaan Intiaan. Sieltä hän tuo mukanaan intialaiseksi kuningattareksi osoittautuvan orjattaren, Selican. Syntyy kolmiodraama, joka nostaa pintaan myös kulttuurien kohtaamisen kysymyksiä kolonialismista ennakkoluuloihin ja rajattomaan rakkauteen.

Viimeksi mainitun henkilöitymänä on tietenkin Selica, joka lopussa kuolee rakastamansa Vascon puolesta. Sovinismia, totta kai, mutta nimihenkilönsä itsekkyyden ja turhamaisen jumaluuden tavoittelun teos tuo esiin niin ihannoimatta, ettei sankaruuden harhaa jää.

Berliinissä Vera Nemirovan ohjauksessa Vasco da Gama itse asiassa näyttää nahjukselta, jonka elämältä puuttuu muu selkäranka kuin epämääräinen halu päästä historiankirjaan. Länsimaisen miehen motiiveista ei muutenkaan anneta ruusuista kuvaa, sen osoittavat mm. katolinen pappistyrannia ja Selican raaka käännytys kristinuskoon.

Ajankohtaisia yhteyksiäkin esityksessä on mukana: kaatuvat paperiveneet viittaavat pakolaiskriisiin ja merirosvot Isis-terroristeihin. Intian uskonnollinen yhteisö ei osoittaudu yhtään länsimaisia suvaitsevaisemmaksi, mutta pelastus on naisissa: lopussa Selica ja Vascon portugalilainen rakastaja Ines löytävät yhteisen aaltopituuden uhrautuvuudesta.

Nemirovan ohjaus hapuilee vähän ajankohtaistamisyritysten ja seisoskelun välillä, ja merimiehet poseeraavat kuin jenkkimusikaalissa. Lavastuksen pari yksikertaista kupolia muuntuvat purjelaivasta taivaankaareksi. Tyylikästä mutta vähän köyhää. Miksei yritettäisi tehdä grand operáa sen omista lähtökohdista, koreografista näkökulmaa unohtamatta?

Roberto Alagna ja Sophie Koch Vasco de Caman epäsuhtaisina rakastavaisina. kuva: Bettina Stoess
Roberto Alagna ja Sophie Koch Vasco de Caman epäsuhtaisina rakastavaisina.
kuva: Bettina Stoess

Meyerbeerin musiikki kuitenkin sai näyttää voimansa. Sen viehätyksenä ja kirouksena on runsaus: kun Wagner käsittelee otsa kurtussa vartin yhtä teemaa, Meyerbeer suoltaa siinä ajassa kymmenen melodiaa. Se onkin lähempänä italialaista bel cantoa kuin saksalaista tyyliä, ja läpikuultavassa ja maalauksellisessa orkestraatiossa kuuluu Berlioz’n vaikutus.

Itse viihdyin erinomaisesti Vasco da Gaman orientaalis-aistillisten viettelyjen parissa. Kapellimestari Enrique Mazzola herkutteli sen orkesteriväreillä ja antoi sijansa niin merten taakse tähyilevälle melankolialle kuin jyhkeälle kuorosatsille.

Flunssainen Roberto Alagna saa nimiosaan varmaan jatkossa enemmän vivahteita, samoin Sophie Koch lisää samettisuutta transsendentaalisiin aarioihinsa. Nino Machaidze veti pisimmän korren Ineksen tulkkina.

Suomalaisittain hieno uutinen on, että Anu Komsin johtama Kokkolan ooppera esittää Meyerbeerin Pohjantähden vuonna 2017.

Harri Kuusisaari

Edellinen artikkeliIsä ja poika oppivat toisiltaan
Seuraava artikkeliOman lapsen kuolema sydänverellä