Nuoruus ja lahjakkuus olivat valttia torstaina päättyneessä Paulon sellokilpailussa. Voittajaksi jury valitsi 18-vuotiaan kanadalaisen Luka Coetzeen, joka valloitti kautta kolmen erän luonnollisella, melkeinpä ”ihmenuorimaisella” muusikkoudellaan. Toiseksi tuli näyttävin ottein soittanut serbialainen Petar Pejčić ja kolmanneksi sveitsiläinen Samuel Niederhauser. Kilpailun taso oli erittäin korkea ja tasainen, mitä kuvasi neljännen palkinnon jakaminen kolmen muun finalistin kesken. He olivat Etelä-Koreasta tulevat Woochan Jeong ja Gaeun Kim sekä belgialais-israelilainen Liav Kerbel.
Suomalaisia kilpailussa ei ollut. Kun tuomariston puheenjohtaja Arto Noras sanoi päätöspuheessaan, että nyt suomalaisilla oli tilaisuus nähdä, mikä on nuorten sellistien kansainvälinen taso, siinä saattoi aistia pientä piikkiä.
Kaikki finalistit olivat erilaisia muusikkopersoonallisuuksia, joita yhdisti suvereeni tekniikka. Kymmenen vuoden ikähaitari ja erot kokemuksessa toki tuntuivat: kun useimmat vielä opiskelevat, 28-vuotias Samuel Niederhauser on toiminut jo muutaman vuoden Luzernin sinfoniaorkesterin soolosellistinä. Totta kai sellainen kuuluu kyvyssä kommunikoida orkesterin kanssa.
Paulon sellokilpailun erityispiirre kaikkiin muihin kilpailuihin nähden onkin se, että siinä soitettiin peräti kolmen eri orkesterin kanssa. Välierien romanttisia konserttoja säesti Sinfonia Lahti, finaalin ensimmäisen kierroksen 1700-luvun konsertot tehtiin Tapiola Sinfoniettan muusikoiden ja päätösfinaalin 1900-luvun konsertot Helsingin kaupunginorkesterin kanssa.
”Tämä on ainutlaatuista, kuten myös se, että alkuerässä soitettiin iso resitaali, ei mitään parinkymmenen minuutin Bach plus jotain muuta -näyttöä. Kilpailijat pääsivät siis todellisen taiteenteon pariin, ja heidän taidoistaan sai monipuolisen kuvan”, sanoi tuomariston japanilaisjäsen Tayoshi Tsutsumi Rondon myöhemmin kokonaisuudessaan julkaistavassa haastattelussa.
Tasoa Tsutsumi piti erinomaisena, ja hän kiinnitti huomiota soittajien yksilöllisyyteen: jokaisella oli oma persoonallinen luonne. ”Mielestäni tässä mielessä kilpailussa oli enemmän diversiteettiä kuin aiemmin. Tekninen taso oli niin itsestäänselvä, että taiteellisella ilmaisulla oli hyvin tilaa tulla esiin. Se, mitä ehkä kaipasin, oli tämän yksilöllisen laadun vieminen myös sellon sointiin.”
Pelkän finaalin perusteella kilpailijoista onkin vaikea arvioida, koska kaikkien erien suoritukset ratkaisivat, ja harvalla kuulijalla oli aikaa seurata 26 tuntia alkuerien resitaaleja, matkustaa sitten Lahteen ja Espooseen jne. Omat vaikutelmani perustuvatkin striimeihin ja kakkosfinaalissa Musiikkitalossa paikalla oloon. Siihen toi oman jännityksensä se, että sekä Luka Coetzee että Petar Pejčić soittivat Pendereckin sellokonserton, josta ei puutu apokalyptisiä tai kauhuelokuvan piirteitä.
Coetzeen syöksyi näihin nuoruuden estottomalla energialla ja vaaroista nauttien, kun taas Pejčić muotoili teoksen rakenteen määrätietoisemmin, ja hänessä on enemmän lavaleijonan karismaa. Valitse näistä sitten – se on silkka makuasia. Selvää kuitenkin oli, että Samuel Niederhauser soitti Shostakovitshin toisen sellokonserton eheämmin kuin Liav Kerbel, joka ei päässyt yhtä hyvin sisään sen maailmaan. Hänen ylimääräinen Bach-numeronsa sen soijaan oli erän nautinnollisimpia irtonaisuudessaan.
Oma suosikkini finaalin soittajista oli Woochan Jeong, jota myös nuorista sellisteistä koostuva varjoraati ihaili eniten. Hänen finaalinumeronsa, Dutilleux’n sellokonsertto, ei ollut sellaista tehojen tykitystä kuin Penderecki, mutta se vaatii hienostunutta sointiaistia, jota Woochan Jeongilla oli ehkä enemmän kuin muilla. Hän irrotti sellostaan hiljaisuuden rajamailla olevia sointeja ja yltyi toisaalla valtavan kiihkoon – aina orkesterin värikylläistä osuutta heijastaen tai sitä vastaan käyden. Kautta kilpailun hänen sellonäänensä oli kaunein, ikään kuin hän olisi imaissut soinnin sisäänsä.
Jäin kaipaamaan erinäisiä kilpailijoita alku- ja välieristä. Alkuerässä kanadalainen Michael Song soitti niin lämpimän musikaalisesti ja sensitiivisesti, että ihmettelin hänen tippumistaan. Samoin australialainen Benett Tsai oli alku- ja välierässä niin vakuuttava, että olisin ottanut hänet finaaliin korealaisen Gaeun Kimin sijaan, jonka sellonäänestä en pitänyt. Kim oli valinnut konsertokseen Aulis Sallisen vuonna 1976 säveltämän. Se oli sympaattinen ele, mutta teoksen pohjoiseen, tummaan melankoliaan hän ei oikein päässyt sisälle, ja teoksen harmaus korostui.
Helsingin kaupunginorkesteria finaalissa johti Rumon Gamba, ja erityisesti Dutilleux’ssa ja Lutoslawskissa orkesteri tuki nuoria sellistejä väkevällä ja värikkäällä otteella. Luka Coetzeen pariin konserttiyleisöllä on tilaisuus palata vielä moneen kertaan, sillä perinteisesti Paulon sellokilpailun voittaja saa esiintymisiä eri orkesterien solistiksi.
Harri Kuusisaari