Uh. Jo pelkkä sana saa irvistämään. Etydi. Hanonin asteikkorimputukset. Metronomi. Tylsä, mekaaninen treenaaminen. Sitä vaistomaisesti ajattelee, että on etydeitä ja sitten on oikeita kappaleita. Kun olen kärsinyt tämän epämusiikin parissa, saan soittaa oikeaa musiikkia.
Mutta hei: Bachin inventiot. Ne ovat nimenomaan etydeitä, pikku keksintöjä, joita säveltäjäisä kirjoitti pojilleen ja vaimolleen harjoitusmateriaaliksi. Eiväthän ne Bachin parasta klaveerimusiikkia tietenkään ole, mutta musiikkia, tietysti!
Vaikka pianokoulut vilisevätkin pelkäksi harjoitteeksi kehiteltyä nuottimateriaalia, joka initioi ”oikeaan” musiikkiin, on onneksi aina ollut säveltäjiä, jotka ovat tehneet etydeistäkin taidetta. Kuuluisin arvonnostatus on tietysti pianon arkkirunoilija Fryderykin setit: Chopinin kolme etydikokoelmaa ovat toki tietyllä tapaa teknisiä (harjoittelu)kappaleita, mutta aivan yhtä ihastuttavia, ohikiitäviä pikkukuvia kuin vaikka hänen preludinsa.
Romanttisilla säveltäjillä etydin opiskelu-merkitys kääntyi ympäri: säveltäjä ei luonut harjoituskappaletta uurastavalle oppilaalle, vaan etydissä hän itse tutki musiikkia – kuten maalarit ”etydeissään” (étude), tutkilmissaan, luonnoksissaan. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät Lisztin megalomaaniset Transendenttiset etydit (yhteensä 12), jotka kulkivat hänen mukanaan miltei läpi elämän, kehittyen jatkuvasti. Todellinen tutkimusprojekti siis, jossa Liszt kolusi hänelle niin mieleisiä aiheita ja tunnelmia: demonisia legendoja, mystiikkaa ja herkkää lyyrisyyttä. Tyylikkäästi kaksi kappaletta Liszt on jättänyt vaille ulkomusiikillista otsikkoa.
Toinen pianon suurmies Rahmaninov jätti omat Etudes-Tableaux’nsa vaille kuvailevia otsikoita ja näiden tarkat sisällöt näin täysin kuulijan mielikuvituksen varaan (Respighin tekemissä orkestrtoinneissa on säveltäjän vihjeiden perusteella rakennellut otsikot). Rahmaninoville nämä kaksi piano-opusta olivat juuri visuaalisten mielikuvien tutkimista musiikissa, eräänlaista ulkoilmamaalausta sävelillä.
Toiset säveltäjät puolestaan yhdistivät teknisen etydin ja musiikillisen kunnianhimon. Lopputulos on usein leikkisä – luonnollisesti Helmut Lachenmannin (s. 1935) Kinderspiel-sarjassa, jossa miltei vauvamaisesti kokeillaan erilaisia pianon soivia ominaisuuksia kuten koskettimien hakkaamisesta syntyviä koneistoääniä, mutta myös Debussyn tappovaikeissa, tahallisen akateemisissa ja jopa seniileissä etydeissä (1915). Ligetikin nikkaroi kolme kirjaa etydeitä vanhuusvuosinaan (1985-2001). Jokaisessa pikkukappaleessa on etydeille tyypillisesti jokin selkeä, samalla kertaa musiikillis-tekninen ja musiikillis-ekspressiivinen ydinidea. Otsikotkin henkivät inspiroivaa karuutta ja villiä minimaalisuutta: ”Cordes à vide” (narut tyhjyydessä), ”Touches bloquées” (Estetyt koskettimet), ”Vertige” (huimaus)…Uskoisin että Ligetillä oli aika hauskaa näitä sorvaillessaan.