On ensin korjattava otsikossa sekä alkutekstissä vihjatut asiat: 273 sekuntia (joka on 4 minuuttia 33 sekuntia) ja hiljaisuus. Cagen taiteellinen partneri ja pianisti Tudor kantaesitti ensimmäisen version, joka voidaan hahmottaa kolmetaukoiseksi pianosonaatiksi. Tuolloin Cage määritti hänelle tyypillisten sattumaoperaatioiden avulla teoksen osien pituudet 33”, 2’40” ja 1’20”. Tudor mittasi kellolla ja ilmensi pienillä eleillä taukojen rajat performanssissaan, mutta hiljaisuuden sijaan kyse oli taustaäänten vapauttamisesta musiikilliseksi ainekseksi. Tudor-kilpailun ohje sanookin, että ”mikä tahansa nuottieditio, instrumentaatio ja äänityspaikka on tervetullut”. Cage nimittäin luopui sittemmin kokonaisuuden kolmijaosta, mikä aiheutti kestorajoituksen häipymisen.
Vaatimattomimmillaan tarvitaan siis ihminen performoimaan (laulajakin voi jättää laulamatta), organisoitu vastaanottaja (lemmikkieläimellekin voi sanoa ”kuuntele, esitän nyt sinulle jotain”) ja tilanteen ikuistamiseen äänitysvälineet. Jokin on nyt vialla. Ilman äänitystähän kaksi edellä mainittua asiaa muodostavat tavallisen 4’33”:n, jos niin sovitaan. Tilanteen toistaminen toisessa paikassa kaiuttimista tuntuisi tappavan performanssiluontoisen teoksen. Näin ei ole Tudor-järjestäjien mielestä, koska MorrowSound-niminen äänentoistojärjestelmä pystyy jäljentämään ihmisen luonnollista kuulohavaintoa vastaavan kokemuksen. Tiedäthän, miltä ja ennen kaikkea kuinka luonnolliselta Marimekon lippulaivamyymälässä Esplanadin varrelle kuulostaa? Ei se mitään, mutta tästä samasta monikanavajärjestelmästä on kyse.
Musiikkifilosofinen pulma ratkeaa teknologian avulla. Ambient voidaan siirtää. Nyt on aika jännittää, kuka kuittaa voittajan palkintosumman 4,33 euroa.
Mikä ihme taas on MorrowSound? Sen historia on lähes yhtä pitkä kuin John Cagen juhlitun teoksen. Tämä video yrittää selittää.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen