Harmittomalta ajatusleikiltä ei voi välttyä. Suomen vanhin musiikkioppilaitos eli Taideyliopiston Sibelius-Akatemia sai hiljattain laulaja Thomas Kirjosen eli Kasmirin luennoimaan populaarimusiikkiartistien työnkuvasta vuonna 2015.
Tilaisuuden antia kokoava video julkaistiin vain päiviä sen jälkeen, kun Pekka Kuusisto kertoi Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa näkemyksiään artistiammatin hoitamisesta.
Kuusisto myöntää olevansa verkkoläsnäolonsa suhteen ammattiavun tarpeessa. Ennen kaikkea hän uskaliaasti kritisoi monien kollegoidensa tapaa välittää itsestään aivan valheellista pr-materiaalia. Some- ja selfiekulttuuri on hänen mielestään myrkkyä, koska se uhkaa mennä taiteen pääsisällön edelle. Näkyvästi aseteltu konserttikalenteri faneja varten ja haastattelujen antaminen erillisten tiedotusvälineiden kautta tuntuisivat riittävän yhteydenpidoksi.
Omassa haastattelussaan Thomas Kirjonen ehtii heti alkuun sanoa, että artistiarjen pyörittäminen toimintaympäristön keskellä, siis osittainenkin itsensä managerointi, ”on tietenkin musasta pois”.
Kasmir-brändiin on upotettu koko se resepti, jota Kuusisto ei suin surminkaan haluaisi klassiseen musiikkiin. En tässä tekstissä kärjistäisi genrejen vertailua, jollei Kuusisto olisi itse niin perillä niiden lainalaisuuksien eroista. Hän korostaakin, että populaarimusiikin artistit ovat vahvemmin pakotettuja julkisuuskuvan miettimiseen. On erikseen ”viihdepuoli”.
Kirjonen on entinen kokki, jonka debyyttialbumi ”AMK Dropout” (2014) sai ensimmäisenä Suomessa kultalevyn pelkillä suoratoistokuunteluilla. Koko artistipaketti on jokaista partakiehkuraa myöten optimoitu aidoksi jätkäksi. Taustavoimiensa tukemana Kasmir pystyy napsimaan mahdollisimman suuret tuotot musiikkibisneksen kakusta. Työnsarkaan on kuulunut esimerkiksi kolmen eri talouspaperikuosin suunnitteleminen eräälle tunnetulle valmistajalle.
Olennaista on, etten vähättele Kirjosen sisältötaitoa. Tehdessään omia ja toisten artistien hittejä hän tietää tarkalleen, millaisilla suomenkielisillä lauluilla pystyy tällä hetkellä iskemään taiteilijan repaleiseen leipään kiinni. Ja onhan huippuviulistejakin brändätty, aivan kirjaimellisestikin tuotemerkkitasolla: kuka muistaa vielä Linda Lampenius -siiderin?
Ei sovi myöskään unohtaa, että monia Pekka Kuusiston asioita on hoidettu 20 vuoden ajan Lontoosta käsin. Agenttitoimisto keventää juuri sen ratkaisevan verran artistin oloa, että hänestä on mahdollista puristaa mediavälitteisesti vapaasieluisen ja ihanasti poikkitaiteellisen hörhön kuvan. Pekkaa pahempana tuo brändi – koska hän toteuttaa sitä itsekin tahtomattaan – ei olisi enää lainkaan yhtä kiehtova.
Kuusiston kohdalla täytyy kiitellä ennen kaikkea sitä, että sanat ja teot täsmäävät keskenään. Jos saan käyttää kulunutta ilmaisua, hän toden totta repii tähtikulttia ja norsunluutornien aikakautta kappaleiksi. Tulkitsen hänen puheensa aidoksi hätähuudoksi, jossa pääasia ei ole kivikautiseen taiteen autonomia-aikaan haikaileminen. Siis sinne sibeliaaniseen sädekehään.
Veijarimainen pelimanni kritisoi massan ja viihteellisyyden mukaan menemistä. Aika näyttää, tuleeko Kuusistolle tulevaisuudessa entistä tukalampi olo tässä vastavirtaan uimisessa. Rohkea erimielipide oli joka tapauksessa virkistävä.
Kommenteista avautuu laajempikin katsaus taiteilijan ja ammatinharjoittamisen historiaan. Suomen menestyvimmistä muusikoista Kimmo Laiho eli Elastinen on osuva esimerkki brändeistä ja raa’asta yrittäjyydestä. Hän rantautti ensimmäisenä Suomeen rap-genren niin kutsutun viidennen elementin eli hiphop-yrittäjä-yleismiesjantusen. Rähinä Recordsin pitkäaikainen toimitusjohtaja Laiho on hyväntekijä, proteiinimaitopoika ja positiivisuusnaamari suoraan kokoomuslaiskiiltokuvien Suomesta vuodelta 2015.
Julkisuuden Elastinen hymyilee, koska hymyllä ei häviä mitään. Se tuo leivän pöytään. Do what it takes, sanotaan. Hän osaa myös säveltää, sanoittaa ja tuottaa. Toimintaympäristö vaatii hymyä.
Vanha maailma katsoi sormien läpi kaiken, missä aikansa superjulkkis Jean Sibelius epäonnistui. Diiva murjotti aina valokuvissa eikä osannut ammattimaisesti nousta kameran pelkonsa yli. Hänen 1800-lukulaisessa suhtautumistavassaan pelkkä sisältö eli ”komponeeraus” riitti.
Mieshän puhui musiikistaan ”kuin perhosena”, jota vähääkään tutkittaessa sen sisältämä epämääräinen loiste katoaisi. Tällaista taidekäsitystä oltiin sivistyneissä maissa jo kovaa vauhtia heittämässä vesiklosetista, tai mikä se uusi keksintö nyt olikaan, alas syvimpään viemäriin. Sibeliuksen kotimaa nyt vain sattui olemaan Suomi, jonne tarvittiin Yxi Säweltäjä nostamaan pettuleipäinen kansakunta kukoistukseen.
Verkkoa ja välitöntä kommunikaatiota ei ollut. Mikään Sibeliuksen ulkoisissa olosuhteissa ei pakottanut miestä hymyilemään valokuvissa. Vaikka ne olivat maalausten ohella ainoaa visuaalista aineistoa pr-työtä varten. Kulissien takainen eksklusiivimateriaali on tietenkin asia erikseen, kuten Akseli Gallen-Kallelan Symposiumin luonnosversio ja kuvan kohmeloinen juoppo-Janne osoittavat.
On täydellisen ristiriitaista, että raha-asioidensa tunarille ja julkijuopolle annettiin kaikki anteeksi taiteen varjolla. Hän sattui olemaan niin taitava päätyössään, että puhtaasti velkojen lyhentämiseksi tehdyt teoksetkin vuodattavat vielä sata vuotta myöhemmin lähes kritiikitöntä mahlaa.
On helppo sanoa tämä kaikki, kun uusi aika on avartanut perspektiiviä. Kentälle on ilmestynyt uusia musiikin tyylilajeja ja julkisuuden tasoja. Aikakäsitys on erilainen. Se vaikuttaa jopa niin pyhänä pidettyyn hetkeen kuin klassisen musiikin säveltäminen.
Pasi Lyytikäinen tekee vuonna 2015 instant-teoksia – suoraan sorvin ääreltä esitettäviksi. Hän on samalla brändännyt itsensä nöyräksi savolaiseksi, ruohonjuuritason käsityöläiseksi ja vieläpä oikein käsikäyttöisen mustekynän tai somessa #pasimusic-aihetunnisteen käyttäjäksi. Lyytikäinen on yksinkertaisesti tajunnut, miten voi työllistää itsensä ja olla mahdollisimman tavoittava.
Kaupparekisteri kertoo hänen yritystoimintansa kategorioiksi ”musiikkialan, sävellystyön, konserttitoiminnan, kirjoitustyön, kulttuurialan konsultti- ja opetustyön, kustannus-, ja julkaisutoiminnan.” Kulttuurialaa vähääkään tuntevia tämä lista tuskin sinänsä yllättää. Marginaalilajissa on marginaalin olot ja joskus aika eksoottisetkin osaamisvaatimukset.
Lyytikäisen on täytynyt pystyttää erikseen festivaali käytännössä omia teosesityksiään varten tai myytävä toimentulonsa turvaamiseksi mainosmusiikkia. Hän on ollut vain niin kaukaa viisas, ettei nimitä tätä yritysyhteistyötä mainosmusiikiksi. Ne ovat uniikkeja ’nimikkosävellyksiä’. Yrittänyttä ei laiteta.
Alalla toimii kansainvälisen ja kansallisen tason ammatinharjoittajia. Saman lajin tekijät joutuvat kovin vaihtelevin tavoin upottamaan kätensä multaan. Asiaa tarkasteltuani valitsisin Lyytikäisen tällä hetkellä Suomen helpoimmin lähestyttäväksi taidemusiikkisäveltäjäksi – ohi vaikkapa Esa-Pekka Salosen.
Kumpikin heistä on takuulla tehnyt toimintansa näkyväksi. Toinen on kääntänyt kotimaassaan jokaisen kiven elantonsa hankkimiseksi, toinen on saanut esimerkiksi muuan Apple-yhtiön ponnistelut brändityönsä taakse. Salonen on tehnyt säveltämisestä seksikkään näköistä puuhaa, mutta totuuden nimissä, hänellä on myös verrattain isot apuvoimat ”kaikessa muussa säätämisessä”. Twiittinsä hänkin huseeraa omin käsin.
Vallitseva ekosysteemi antaa tilaa molenlaisille lähestymistavoille. Nälkä ja tilin saldo säilyvät tulevaisuudessakin taiteilijan ensisijaisina suunnannäyttäjinä. Alkaako muu säätö kuitenkin kohta kuulua musiikissa ja mikä asia musiikista tällöin häviää pois?
Entä jos kuljemmekin kohti dystopiaa, jossa vaikkapa Sibelius-viulukilpailu singauttaa pintaliitoiselle uralle bisneksen omia benjaminpeltosia? Vai onko pelkkä viulun kaunis ääni ratkaissut tähänkään asti? Tarpeeksi ison managerin kanssa voidaan sopia, että tuo soitinhan näyttää sekä kädessä hyvältä että somessa sopivan ytimekkäältä hasttagiltä.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen