Tänään 2. lokakuuta tulee kuluneeksi sata vuotta säveltäjä Bengt Johanssonin (1914–1989) syntymästä. ”Benkku” muistetaan ennen kaikkea radiomiehenä ja 1960-lukulaisena kuorosäveltäjänä. Elektronisävellyksellään Kolme elektronista etydiä (1960) hän oli itseään reilusti nuoremmalle tekijäsukupolvelle esimerkillinen kokeilija, mutta valitsi lajia kohtaan kuitenkin lopulta varsin varauksellisen kannan.
Vuodesta 1952 asti Yleisradion tarkkailijana toiminut Johansson kokosi Suomen ensimmäistä varsinaista elektronisävellystä varten ääninauhureita ja -generaattoreita erääseen tarkkaamohuoneeseen. Tukholmassa ensiesityksensä saanut teos kuultiin muuten Suomessa ensi kerran juuri säveltäjänsä syntymäpäivänä syksyllä 1960. Ulkomaanmatkat radiotarkkailijan työssä auttoivat Johanssonia saamaan perspektiiviä uusimpiin eurooppalaisiin virtauksiin. Hän teki aiheesta luonnollisesti myös radio-ohjelmia.
Kun kyse oli nimenomaan perspektiivistä – ei ”lastenkamaripolven” uhosta – ääninauha ja sakset menivätkin nopeasti ristiin. Oikeastaan parhaan kuvan Bengt Johanssonin suhtautumisesta 1950–60-lukujen liikehdintään saa miehen itsensä kirjoittamista sanoista vuodelta 1966:
”Olen lukuisissa tilanteissa joutunut ottamaan kantaa nykymusiikkiin. Mielestäni olen nykyaikainen ihminen, minua kiinnostaa nykytaide ja olen tehnyt matkoja ulkomaille kuullakseni nykymusiikkia. Mutta en usko, että se musiikki, jota nyt sanotaan aikamme ilmaisuksi, on sitä, jolle tulevat polvet rakentavat. Samanlaisia dadaistisia piirteitä on taiteessa esiintynyt ennenkin; niillä on merkityksensä, mutta ne eivät luo aikakausia.”
Sävellystuotannon voi jakaa karkeasti kahtia: soitinmusiikkia 50–luvun puoliväliin ja laajoja kuoroteoksia etenkin 60-luvulla. Johansson teki diplomin sekä sävellyksestä että sellonsoitosta vuonna 1947 ja ilmensi vielä jonkin aikaa romantiikan jatkumoa töissään. Vuosi 1960 oli merkittävä myös siksi, että silloin Johansson käynnisti vahvan kuoroteosten ajan kirjoittamalla Missa Sacran kahdelle kuorolle, solistille ja suurelle orkesterille.
Keskeiseksi tyyliseikaksi muodostui yhdistelmä vanhaa madrigaalia ja uusinta, kenttämäistä sointia. Temaattinen rakentelu ei kiinnostanut, vaan Johansson oli sointumies. Sekakuoroteoksille on tyypillistä eräänlainen kahden eri sävellajin samanaikainen ilmeneminen. Viime keväänä omaleimaisen kuorosäveltäjän tuotantoon tarttui konsertissaan helsinkiläinen Ahjo Ensemble, ja teosurakkaa aiotaan jatkaa tulevissakin projekteissa. Entä kuka tarttuisi oopperaan Linna (1975), johon Bengt Johanssonin sävellystyö lähes tulkoon tyrehtyi?
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen