Otsikko voisi olla nykymedian tapa tarttua yhteen aikamme innovatiivisimmista säveltäjistä. En suinkaan väitä, ettei ihmisläheisyyttä saisi sisällyttää haastatteluihin tai klikkauksia janoavaan toimintaan. Pikemminkin on paradoksaalista, ettei nykysäveltäjien teosten ’ymmärrettävyyttä’ ja ’ulkomusiikillisia seikkoja’ naiteta nykyistä paremmin yhteen näiden teoksia käsiteltäessä.
Villin lännen huhu kuitenkin kertoo, että Santtu-Matias Rouvali olisi kehottanut tamperelaisia esittämään yhdysvaltalaissäveltäjä Steve Reichin musiikkia lippikset päässä. Entäs sitten? Vaikka repisimme baseball-hatut syrjään, Reichin säveltäjäkuva tarjoaa kosolti tarttumapintaa etenkin klassiseksi ja populaariksi nimitettyjen musiikkien rajankäynnille.
78-vuotiaan New Yorkin katujätkän ei ole koskaan tarvinnut liimata viileyttä oman imagonsa ylle. Muut ovat tehneet sen hänen puolestaan ja osoittaneet arvostusta ylistävillä lausunnoillaan. Toisaalta taas uudistajan ja ”minimalistin” maineen alle on jäänyt monia kerroksia.
Reich reagoi 1960-luvulta lähtien ainakin kolmen mantereen tapahtumiin. Yhdysvalloissa Cage ja Euroopassa Ligeti olivat uhmanneet taidemusiikin pitkää perinnettä, jossa musiikki perustui ekspressioon, henkilöidyn taiteilijasubjektin ilmaisuun. Pintatasolta katsottuna näyttääkin, että Reich oli osa sähkömusiikin nousua: hän operoi nauhalla, ja ovathan pian myös Helsingin juhlaviikoilla kuultavan Pendulum Music -kulttiteoksen esittäjinä peräti mikrofonit ja kaiuttimet.
Omimmiksi työmaiksi tulivat musiikin kerroksellisuus, äänihavainnon vaihe-erot ja rytmiikka, mutta salakavalasti Reich kaivoi näitä elementtejä Afrikasta sekä varsin etäältä Euroopan musiikkimaaperästä. Minimalismin nimen sai repetitiivisyys ja uustonaalisuus. Kaanon taas on yksi musiikin universaaleimmista rakenneperiaatteista.
Reichia kiinnostaa enemmän metrovaunun epäsynkronoidusti kolisevat äänet kuin manhattanilaisella kantakioskilla odottava take away -kahvi. Siis itse matka eivätkä eurooppalaisen musiikin taakaksi muodostuneet sävelhierarkia, kehittely ja ajatus päästä lopulta jonnekin.
Persoonalliset – ja tosiasiassa siis persoonattomat – prosessit, ääni- ja teknologiataide sekä konkreettisen musiikin kokeilut on syytä liittää aikaan ja paikkaan. Mustien kansalaisoikeustaistelu Yhdysvalloissa, tieteen muoti-ilmiöistä hahmoteoria ja musiikkiperinteistä jazz ovat uran alkupään tuotannon selvimpiä heijastuksia. Yhteiskuntavoima nimeltä rock kiitteli sittemmin Reichia. Hatunnosto pyörähti niinkin päin, että nestori halusi versioida korkealle arvostamaansa Radiohead-yhtyettä muutama vuosi sitten.
Siis hetkinen, tässähän ovat ghanalainen heimomusiikki, niin sanottu vanha musiikki ja Amerikan radiosta tuttu musiikki kimpassa. Reich-konsertin käsiohjelmakin luettelee holokaustit, Lähi-idän kriisit ja WTC-iskut. Ehkä voimme vain avata korvamme ja kuunnella. Toimittajien tekaistun seksikkäät lätinät ovat niin turhia.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen