Levysoittimen neula rasahtaa uraan, ja seitsemisen sekuntia kuuluu pelkkää vinyylilevyn rätinää. Sitten syttyy ilmoille J. S. Bachin 3. orkesterisarjan Air (”G-kielellä”). Tutut alkutahdit soivat äänipölyn takaa kuin sumun keskellä taivaltava kulkue. Oktaavibasso askeltaa, ja sen päälle piirtyy pitkä sävel, josta melodia lähtee leijumaan täydellisenä kaarena kuin pilven reuna tai kissan viiksi.
Upottava äänikylpy on tuotettu sellolla ja digitaalisella ääniteknologialla. En kuuntele vinyyliä vaan sähköistä bittivirtaa. Kyseessä on avausraita sellisti Maya Beiserin tuoreelta levyltä TranceClassical (2016).
Kuuntelukokemus on sykähdyttävä ja koskettaa hämmentävällä tavalla mieleni muinaisia kerroksia. Tuntuu, että kuuntelen omia äänimuistojani jostakin aikojen takaa, lapsuudestani 1970-luvulta, jolloin perheeni hieno Bang & Olufsen -levysoitin oli pala taivasta maan päällä, etenkin kuulokkeilla olohuoneen samettisohvassa kuunnellen.
Tunnen nenässäni levysoittimen, korvakappaleiden, levyhyllyn ja pahvikansien tuoksut. Muistan viritysvahvistimen virtakytkimen viileän pinnan ja soittolaitteen muovikannen narahduksen. Musiikin ihme aineellistui stereolaitteistoon, jota käyttämällä pääsi noin vain toiseen maailmaan. Se oli täydellinen, järjestäytynyt ja sopusointuinen, parempi todellisuus. Piti vain odottaa ne muutamat sekunnit rätinää, niin sitten se ilmestyi, taivaanpallojen kajahteleva kiertoratasto.
Beiserin rohinaversio Bachin Airista kiehtoo ja saattaa synnyttää – ainakin omassa ikäpolvessani – narkoottista riippuvaisuutta. Se voi viedä outoon transsiin, ympäröivästä todellisuudesta irtautuvaan soivaan hurmostilaan.
Sovitus myös loppuu puhtaaseen rätinään sekä imaisevaan tyhjyyteen, joka syntyy neulan noustessa ilmaan muovikiekon pinnasta. Bach-Beiserin Airissa vinyylin rahina on yksi soitin muiden joukossa. Kellojen ja gongien tavoin se on vanitaksen, katoavaisuuden merkki, joka soi ajan vääjäämätöntä kulkua ja elon ohimenevyyttä.
Selloa, lauluääntä ja elektroniikkaa monenlaiseen musiikkiin yhdistävä Transsiklassista on Beiserin yhdeksäs soololevy. Monikerroksiset äänikankaat välkehtivät historiallisia viitteitä, mietiskeleviä kudoksia ja paloa henkiseen uudistumiseen.
Useimmiten musiikki on viipyilevää ja täynnä aukkoja, jotka kuulija lataa omalla henkilökohtaisella historiallaan. Nykypäivän kulttuurissa tilan tekeminen elämänmittaisille kysymyksille ja hitaille prosesseille on harvinaista luksusta. Satoja vuosia vanhat taidemusiikin keinot sekä teknologiahistorialliset koukut vievät silmänräpäyksessä transsiin, jos vain niille kallistaa pitkämielisen korvansa. Musiikki kysyy: mihin käytät aikasi, ainoan elämäsi? Paljonko tiimalasissa on hiekkaa jäljellä?
Vinyyli-Bachin ohella kuullaan muun muassa digitaaliestetiikkaa kehittäneen laulaja-lauluntekijä Imogen Heapin Hide and Seek (Piilosilla, 2005). Beiser laulaa sellokudoksen sekaan moniäänistä haamukuoroa. Kaikutehosteet ja vokooderin käyttö lauluäänen muokkauksessa iskevät silmää Laurie Andersonin 1980-luvun sävellyksille. Puheenomainen sello kutsuu näkemään elämän sitkeyden, mahdollisuuden, kaiken tuhon ja vieraantuneisuuden takana.
Yksi levyn huippukohta on amerikkalaisen säveltäjän Julia Wolfen Emunah (2015). Musiikki hiertää urkupisteessä kuin puhdistumista etsivä tajunnanvirta, uskon ja epäuskon jatkuva paini. Teoksen hepreankielinen nimi tarkoittaa uskoa, vakaumusta, omistautumista ja järjen ylittävän totuuden kokemuksellista tajuamista. Beiserin levyn kokonaisuudessa se tuntuu merkitsevän muusikon credoa: sitä, mikä pohjimmiltaan ajaa sellistiä tekemään levyjä tai sitä, mitä ne kuulijalle voivat antaa.
Palaan jälleen avausraitaan. Häiriöäänen estetiikka on historiallinen viite, mutta se on myös kosminen äänimaisema: se eksistentiaalinen tausta, jota vasten olemme, keitä olemme. Se on tyhjyys ja täyteys, musta aukko ja valkoinen kohina. Se on se, mistä kaikki musiikki on tullut ja miksi kaiken musiikin pitää tuleman.
Rätinää, kävelevä oktaavibasso, pitkä sävel diskantissa…
Susanna Välimäki
