Helsingin barokkiorkesteri (Hebo) ei ole laajentanut ohjelmistoaan historiassa yhtä pitkälle kuin sisarorkesterinsa Suomalainen barokkiorkesteri (Fibo), joka urakoi vuosikymmen sitten Beethovenin sinfonioiden sarjan ensimmäisenä Suomessa periodisoittimin.
Aika paljon lisämuusikoita Hebon pitikin palkata Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa varten tiistaina Musiikkitalossa, mutta erinomaisesti se sille sopi – varsinkin kun johtamassa oli alan guru René Jacobs. Hän lähestyi teosta puhtaasti 1700-luvun näkökulmasta, barokin ajan retoriikan perillisenä ja jätti romanttisen kapinoiva sankari -myytin sivuun.
Klassismin kirkkauteen kuului tempojen ärhäkkä nopeus ja tekstuurin irtonainen keveys: kaikki oli kamarimusiikillisen sähäkkää kommunikaatiota, ja jokainen juoksutus ja aksentti tuntui saavat erilaisen sävyn. Klassismin ajan soittimien väriyhdistelmät loivat kihisevän vaikutelman, josta Mozartin oopperoiden imu ei ollut kaukana.
Konsertti alkoi Tukholmassa vaikuttaneen Joseph Martin Krausen sarjalla oopperasta Dido ja Aeneas. Juhlavan aloituksen jälkeen vuorossa oli tanssillisesti ilakoivia osia, jotka toivat Arkadia-maalausten tunnelmaa, ja ukkoskoneen viuhumisen sävyttämä myrskykohtaus päätti kimaran. Jacobs houkutteli orkesterista esiin ilmeikkään värikirjon.
Todelliseksi juhlaksi konsertin teki Jacobsin luottosopraanoihin kuuluva belgialainen Sophie Karthäuser. Hänellä on erinomainen lyyrinen Mozart-ääni: se on instrumentaalinen ja sävelpuhtaudeltaan tarkka, mutta siinä riittää myös ilmaisuvoimaa ja kuvioiden lentoa.
Mozartin seria-hahmot, ennen muuta Don Giovannin Elvira ja Anna tuntuivat väijyvän taustalla konserttiaarioissa Alma grande a nobili core ja Bella mia fiamma, addio. Ne ovat vaihtoehtoisia aarioita Cimarosan ja Jomellin oopperoihin, joissa aiheina on kostonhimon ja raastavan tuskan sävyttämät jäähyväiset.
Karthäuser antoi sanoille ja melodisille linjoille voimakkaan dramaattisen asun sadatellessaan petturillista rakastajaa ja surressaan itsesäälin vallassa pakollista eroamista. Silti hän soi kuitenkin kuvitteellisten hahmojensa säilyttää ylväytensä ja kunniansa. Melodia pysyi kuninkaana, eikä sanoen ylitulkinta häirinnyt.
Saattoi kuvitella, että Beethovenin konserttiaaria Ah perfido oli hänen äänelleen liian dramaattinen, mutta näin ei ollut – Karthäuser tulkitsi senkin intensiivisesti ja suuret tunteet eheäksi kaareksi jännittäen. ”Sanokaa, enkö minä tässä tuskassa muka olisi säälin arvoinen”, tragedienne laulaa teoksen lopuksi. Kyllä olet, mutta et vain säälin vaan myös ihailun.
Harri Kuusisaari
