1.
Oopperan säveltäjä on syntynyt Kiinassa, asunut lähes koko aikuisikänsä USA:ssa, mutta sävelkieli on jonkinlainen fuusio länsimaisen ja kiinalaisen modernin musiikin idiomeista.
Libretisti on syntynyt USA:ssa kiinalaiseen maahanmuuttajaperheeseen, mutta ei osaa kiinaa vaan kirjoittaa teoksensa englanniksi – mutta kuitenkin käsittelee lähes kaikissa teoksissaan amerikkalais-kiinalaista identiteettiä ja ylipäätään ulkopuolisuuden teemaa.
Libreton pohjana on 1700-luvun lopulla ilmestynyt romaani, Qing-kauden mestariteos, Punaisen huoneen uni, jota libretisti ei siis itse pysty lukemaan kiinaksi, mutta josta hän on muokannut englanninkielisen laulettavan version.
Tähän keitokseen lisätään vielä ohjaaja, lavastaja ja laulajat, jotka kaikki ovat jollain lailla ”kiinalaisia”, mutta asuvat kuka missäkin päin maailmaa. Oman sävynsä tuo se, että kaikki laulavat englanniksi kiinalaisissa rooliasuissaan.
Eli onko kyseessä kiinalainen, amerikkalainen vai jokin muu teos?
Vastaus ei oikeastaan ole edes kiinnostava, pikemminkin se vain kertoo siitä, että nykyajan globaali taidemaailma on – niin, globaali.
Bright Shengin ja David Henry Whangin ooppera Dream of the Red Chambre oli yksi maaliskuisen Hong Kong Arts Festivalin kohokohdista. Kyseessä on yhteistilaus San Francisco Operan kanssa, ja teos on lähdössä San Franciscon ja Hongkongin esitysten jälkeen kiertueelle Kiinan suurimpiin kaupunkeihin.
Visuaalisesti pakahduttavan kaunis teos on sävelkieleltään hiukan liiankin perinteinen, romanttinen ja jopa elokuvamusiikkia muistuttava, mutta hongkongilaisyleisö ottaa sen lämpimästi vastaan, osin varmasti siksi, että Punaisen huoneen unen ovat kaikki joutuneet koulun äidinkielentunnilla lukemaan ja tarinaan on siis helppo heittäytyä.
2.
Kulttuuripiireissä ilmeni melkoisia nikottelukohtauksia, kun tieto perussuomalaisten Sampo Terhon valinnasta kulttuuriministeriksi tuli ilmoille. Piireillä – tämän kirjoittaja mukaan lukien – on toisinaan ollut taipumus haukkua kulloinenkin kulttuuriministeri ikään kuin varmuuden vuoksi jo ennakkoon. Perussuomalaisten osalta hämmennystä on herättänyt puolueen taannoinen hyökkäys ”tekotaiteellista postmodernismia” kohtaan. Jälkikäteen koko juttu ilmoitettiin vitsiksi, eikä siihen ole taidettu juuri sen koommin palata.
Terhon varovaiset lausunnot ovat ainakin tätä kirjoittaessa olleet tasapainoisia, järkeviä ja harkittuja. Uusi ministeri on todennut, että hänen oma makunsa on konservatiivinen ja kansallisromantiikkaan taipuvainen. Samaan hengenvetoon hän on todennut, että hänen tehtävänsä ei ole edistää oman makunsa mukaista taidetta vaan isompaa kokonaisuutta. Lisäksi hän on selkeästi todennut, että kulttuuri syntyy monien kansainvälisten vaikutteiden kautta.
Eli annetaan ihmeessä Terhon yrittää – ei haukuta etukäteen.
Oikeastaan vain yhtä asiaa tekee mieli polemisoida. Useimmat poliitikot puhuvat aina ”kotimaisuudesta” positiiviseen sävyyn, ja niin tekee Terhokin Helsingin Sanomien haastattelussa (14.5.). Tässä ei ole mitään moitittavaa, mutta taiteen maailmassa kotimaisuuden määrittely on toisinaan vaikeaa, usein mahdotonta. Onko kiinalainen Suomessa asuva ja Suomeen veronsa maksava säveltäjä kotimainen? Onko Berliinissä asuva ja Saksaan veronsa maksava suomalainen kuvataiteilija kotimainen vai saksalainen? Entä Pohjois-Suomessa toimiva kunnallinen orkesteri, jonka jäsenistä monet ovat ulkomaalaisia ja ohjelmisto kirjavan kansainvälinen – onko kyseessä ”kotimainen” orkesteri?
Ei tällä muuten niin väliä, mutta silloin, kun tehdään päätöksiä rahavirroista, määrittelyjen pitää olla mahdollisimman läpinäkyviä.
3.
Ja lopuksi mainontaa:
Festivaalikausi on juuri käynnistynyt, ja koko Suomi täyttyy toinen toistaan kiinnostavammista festivaaleista. Älkää siis jääkö sohvalle makaamaan.
Yleensä vältän suosittelemasta yksittäisiä festivaaleja, mutta nyt on pakko: Pekka Kuusiston johtama Meidän Festivaali on tänä vuonna aivan erityisen kiinnostava. Ohjelmatekstin mukaan ”tämä painos omistetaan Suomessa vuonna 1907 työnsä aloittaneille maailman ensimmäisille naispuolisille parlamentaarikoille”. Koko ohjelma on virkistävä, ensiluokkainen ja kirkas kannanotto Suomen satavuotisjuhliin.
Hyvin kotimaista. Erittäin kansainvälistä. Kaikkea siltä väliltä. Ja teeman mukaisesti naiset pääosassa, niin muusikkoina kuin säveltäjinäkin. Älkää jättäkö väliin.
KAI AMBERLA
