MAAILMAN KONSERTTITALOISSA ja oopperoissa käyminen on hauskaa paitsi musiikin vuoksi niin myös erilaisiin sosiaalisiin kuvioihin tutustuakseen. Klassisten konserttien tunnelmaa hallitsee kaikkialla porvariston hillitty charmi. Nämä piirit eivät ole oikeita pröystäilyyn. Vaikka Glyndebournessa, Salzburgissa ja Bayreuthissa onkin suotavaa pukeutua smokkiin tai iltapukuun, en koe sitä ahdistavana vaan tradition kunnioittamisena. Konventionsa kaikkialla: metallifestivaalien pukukoodi ja hiusmuoti ovat vähintään yhtä kaukana keskivertotyylistä.
Jos joku pitää outoina klassisen konsertin rituaaleja esiintyjien pokkailuineen ja tiukkoine taputtamissääntöineen, ei tarvitse kuin vilkaista rock-puolelle tai jääkiekko- tai jalkapallo-otteluihin, niin nähdään aivan yhtä kummallisia mutta itsestäänselvinä pidettyjä joukkoreaktioita. Ja jazz tai intialainen musiikki – niissähän vasta asiantuntemusta vaaditaankin, jotta osaa reagoida, kun taitava soolo päättyy.
Itse olen sitä mieltä, että hiljaisuus luo taidemusiikin vaatimaa keskittyneisyyttä ja että yskimiseenkin voi joskus itse vaikuttaa – vaikka ei-tahdonalaisesta asiasta onkin kyse. Olen nähnyt paljon esimerkkejä siitä, että jo pieni asiasta huomauttaminen tai pastillien jako ovella hillitsevät köhimistä.
MYÖNNÄN SILTI, että konventiot saattavat kääntyä asiaa vastaan jäykistäessään sosiaalisia tilanteita. Orkesterien frakkipakolle en näe syytä – varsinkin kun useille muusikoille ja kapellimestareille frakki ei edes istu. Vaatteilla ei tarvitse koreilla, mutta persoonaa saa tuoda esiin. Nykyään naissolisteilla mukaan mahtuu jo koko skaala Yuja Wangin minihameista Patricia Kopatchinskajan avojalkoihin, ja se on hyvä. Jos miehistä joku Teodor Currentzis uskaltautuu samaan, sitä syytetään heti imagon korostuksesta. Esiintymisessä kyse on aina kokonaisuudesta, vaikka miten hokisi, että vain soiva tulos merkitsee.
Miten konserttitilannetta voisi sitten rentouttaa niin, että ensikertalainenkin tuntisi olonsa tervetulleeksi? Uskon ohjelmistosuunnittelun ihmeitä tekevään voimaan. Konventiot tulevat kyllä sisällön perässä. Draamalliset kokonaisuudet ja oivaltavilla yhteyksillä ja kontrasteilla pelaamiset sisältävät loputtomia mahdollisuuksia. Taiteilijoiden jutustelu on vaikeampi asia: sillä voidaan vapauttaa tunnelmaa, mutta kun kaikki eivät ole Leonard Bernsteineja. Usein puheita kuunnellessa toivoo, että nyt suu kiinni ja asiaan.
Hyvät vitsit ennen encoreja yleensä toimivat, mutta poliittiset kannanotot ovat aivan ääritapauksia – ne vaativat Daniel Barenboimin kaltaista persoonaa ja jotain yhteyttä itse musiikkiin.
NUORISON HOUKUTTELEMISESSA nämä konstit eivät valitettavasti aina taida riittää. Eri puolilla maailmaa on saatu hyviä kokemuksia nuorille räätälöidyistä konserteista, joissa on rentoa klubihenkeä. Ne eivät kestä tuntia pidempään, sisältävät perustietojen antamista mukaansa tempaavassa muodossa ja – ennen muuta – tuovat yhteen samanikäisiä.
Yleisörakenteen monipuolistaminen on tärkeää sulkeutuneen imagon torjumiseksi. Miksi Saksassa klassisissa konserteissa on paljon enemmän miehiä, jopa miesporukoita, kuin Suomessa? Uskollista yleisöä ei saa missään tapauksessa väheksyä, mutta orkesterien markkinointiosastot voisivat haravoida nykyistä paremmin aukkoja yleisösegmenteissä ja yrittää paikata niitä ovelalla houkuttelulla ja väärien mielikuvien oikomisella.
