Suomen festivaalikesä on niin erikoinen ilmiö, että sitä pitäisi ehdottaa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Missä muualla klassinen musiikki soi niin paljon pienillä paikkakunnilla, harvaan asutuilla alueilla ja luonnon keskellä? Taide tulee ihmisten luo, joilla ei ole aina pääsyä suurten kaupunkien tarjontaan. Intiimi konsepti luo tunnelmaa ja koheesiota niin yleisön kuin esiintyjienkin pariin. Samalla festivaalit edustavat suomalaisessa kulttuurissa oma-aloitteisuutta ja yritteliäisyyttä, sillä harva niistä saa suuria julkisia tukia, ja useimpien organisaatio pyörii muutaman ihmisen voimin tai jopa talkoovoimin. Tässä on sekä niiden voima että heikkous.
Tämän kesän festivaalien valmistelu on ollut useille järjestäjille raskas urakka, sillä sekä kuntien että valtion avustukset ovat useilla vähentyneet, ja rahoituksen kokoon parsiminen on vaatinut kekseliäisyyttä. On pitänyt säästää sieltä ja täältä, karsia vähän tarjontaa ja miettiä uusiksi. Siihen nähden lopputulos näyttää ihmeen pirteältä, kuten tämän lehden ohjelmakoosteesta voi päätellä. Tämä osoittaa festivaalien joustavuutta ja mukautumiskykyä. Muutama pienempi tapahtuma joutui lopettamaan tai pitämään välivuoden, mutta kokonaisuutta ei voi mitenkään luonnehtia lamakesäksi. Kiinnostavia ohjelmaideoita riittää – ja myös vanhan toistoa, mutta mikäs siinä, jos konsepti kerran toimii.
Yksityisen rahan metsästys on festivaaleille nyt entistäkin tärkeämpää.
Festivaalit työllistävät paljon vapaata kenttää, eli juuri sitä, joka on taiteen rahoituksessa heikoimmalla. On lyhytnäköistä ja epäoikeudenmukaista, jos tämä on aina se alue, johon leikkaukset pahiten osuvat. Eikä vos-laitoksilta nipistäminen ole sekään ratkaisu, sillä kenttä on yhtenäinen ravintoketju, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja kärsijänä ovat aina viime kädessä alan työllisyys ja innovointi. Yksityisen rahan metsästys on festivaaleille nyt entistäkin tärkeämpää, ja sen osaamiseen ja resursseihin kannattaisi organisaatioissa panostaa eikä jättää sitä sen yhden toiminnanjohtajan harteille kaiken muun ohella.
Yritysyhteistyö on esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlien rahoituksessa sangen vaatimattomassa roolissa verrattuna moniin vastaavan kokoluokan tapahtumiin Euroopassa. Paavo Suokon johtajakaudella siihen saatiin lisää puhtia, mutta kasvu ei ole jatkunut. Tehtäväkenttä on toki vaikea, etenkin taloudellisesti tiukkoina aikoina. Yritykset haluavat tuelleen vastinetta. Savonlinnalla olisi silti paljon valtteja: oopperataiteen näyttävyys yhdistyneenä linnan ja luonnon lumoon. Niiden keskellä suuryritysten kelpaa hoitaa suhteitaan kansainvälisiin asiakkaisiinsa ja yhteistyökumppaneihinsa.
Festivaalien tulevaisuus on kytköksissä myös Suomen maakuntien tulevaisuuteen. Monet niistä sijaitsevat muuttotappioalueella, ja väen vähentyessä myös palvelutarjonta heikkenee.
Jos tähtäin on kansainvälisessä yleisössä, kuten Savonlinnassa, majoituskapasiteetin puute ja laatu on ongelmista polttavimpia. Viitasaaren ainut hotelli Pihkuri haettiin tänä keväänä konkurssiin, mikä on äärimmäisen huono asia Musiikin aika -festivaalille. Kotimajoitus voi olla ratkaisu, mutta monet vieraat haluavat myös neutraalia tilaa lomastaan nauttimiseen. Tätä pakettia ei ulkoapäin voi tuoda, vaan koko maakuntien elinkeinoelämän olisi puhallettava lujempaa yhteen hiileen. Siitä pitkälle riippuu, onko alueella vetovoimaisia tapahtumia vai ei.
Harri Kuusisaari
