lauantai huhtikuu 20. 2024

Seiniä ja sisältöjä
S

 

Satsataanko laitoskulttuurissa liikaa seiniin sisällön sijaan? Ainakin akustisen musiikin kohdalla vastaus on selvä: ilman seiniä ei ole sointiakaan, joten niitä ei voi erottaa toisistaan. Suomessa on kaupunkeja, joissa on kyllä konserttitaloja mutta ohjelmaa niihin tuskin nimeksikään. Suurimmat kärsijät hyvän salin puuttuessa taas ovat olleet Turun ja Jyväskylän orkesterit. Kummassakin odotetaan nyt toiveikkaina uutta kotia. Olisiko Jyväskylässä potentiaalia Sinfonia Lahden veroiseksi ilmiöksi? Pääsisikö Turku viimein samalle viivalle Tampereen kanssa ja kenties ohikin?

Jyväskylässä kevätkausi avataan Lutakon kongressikeskuksen uudistetussa Encore-salissa. Orkesterille kyseessä ei ole vielä se lopullinen unelma omasta konserttitalosta, mutta kompromissinakin se on akustisesti korkein päämäärin suunniteltu tila, joka antaa edellytykset nostaa tasoa ja toteuttaa uusia ideoita. Turun Fuuga on vasta nousemassa, mutta se on kaikilta lähtökohdiltaan lupaava hanke, joka tarjoaa mahdollisuudet koko kaupungin kulttuurisen vetovoiman lisäämiseen.

Henkiseen apatiaan ei laman kynnyksellä ole varaa.

Paljon riippuu nyt siitä sisällöstä. Selvää on, että vapaata kenttää ja vierailuja ei saada täysillä mukaan ilman visioita, subventoitua tuotantoa, toimivia yhteistyökuvioita ja myös omaa varainhankintaa.

 

Helsingin Musiikkitalon vuosi alkoi komeasti, sillä se sai kolmannen vakituisen orkesterinsa. Sellaisestahan 124-äänikertaiset urut sointien luonteen ja massan puolesta käyvät. Hyviä konserttiurkuja ei maailmassa ei ole liiemmälti, joten Helsingissä on nyt tilaisuus luoda jotain todella uutta. Uskoisin, että urkujen rikas pauhu muuttaa kuvaa myös salin kitsaanpuoleisesta akustiikasta. Urut soimaan ry ja talon isäntäorkesterit ovat antaneet soittimelle mahtavan lähtölaukauksen kevätkauden ohjelmissa, mutta sen resitaalikäytön taloudellisia mahdollisuuksia pitäisi varmistaa myös jatkoa varten. Voisivatko isäntäorkesterit tulla tässäkin ottolastaan vastaan?

 

Eli monia positiivisia asioita uuden vuoden kynnyksellä – mutta myös synkkiä pilviä. Tämän vuoden budjettiin tullee hallituksen esityksen mukaisesti neljän miljoonan euron kulttuurileikkaukset. Se ei ehkä tunnu jättisummalta, mutta mm. kirjastojen runohankintoihin ja kulttuurilehtien tukiin se puree. Se tuntuu raukkamaiselta pienempien kiusaamiselta, jolla ei ratkaista mitään. Vielä pahempaa kuitenkin ovat kuntien kasvavat vaikeudet, jotka varmasti heijastuvat myös kulttuuriin, ja vuodelle 2025 uhkaillut vielä suuremmat budjettileikkaukset.

Onko Suomi ajautumassa lama-ajan ja kovien arvojen kulttuuriin? Meneekö siinä samalla pölkylle taiteellinen rohkeus, mistä Tampereen Työväen Teatterin johtajan ”taloudellisin syin” saamat potkut antoivat joidenkin mielestä esimakua? Onneksi niin teatterin kuin musiikin alalla on myös päinvastaisia esimerkkejä siitä, että uutta tarjoava ohjelmisto vetoaa. Henkiseen apatiaan ei laman kynnyksellä ole varaa. Kulttuurin on näytettävä esimerkkiä siinä, että luovuudessa on voimaa.

Harri Kuusisaari

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia