perjantai heinäkuu 19. 2024

Ilman juuria ei ole huippuja
I

 

Kulttuuriala elää pelokkaissa tunnelmissa, kun leikkaussuunnitelmat tarkentuvat hallituksen huhtikuisessa kehysriihessä. Tänä vuonna sakset osuvat erityisesti apurahoihin ja avustuksiin, mutta ensi vuodelle päätetyistä 4,3 miljoonan euron leikkauksista 3,3 miljoonaa ehdotetaan kohdistuvan VOS-järjestelmän piirissä oleviin orkestereihin, teattereihin ja museoihin.

Porvarihallitus on toimimassa omia periaatteitaan vastaan. Hallitusohjelma korostaa kulttuurin merkitystä ”yhteenkuuluvuuden tunteelle” ja mainitsee erityisenä panostuksen kohteena sen saavutettavuuden. Sitä ollaan nyt murentamassa, kun ennestäänkin pieniltä toimijoilta leikataan. Hallitus haluaa kannustaa työntekoon, mutta kulttuurialan työllisyyttä toimet laskisivat. Laitosten kuluista leijonanosa menee vakiväen palkkoihin, joten ainut tapa säästää on supistaa toimintaa ja jättää freelancerit palkkaamatta. Kalliisti koulutettua osaamisen pääomaa menee taas hukkaan valtiotaloudessa mitättömien säästöjen vuoksi.

Tässä lehdessä esitellään musiikkielämämme kruununjalokiveä eli kapellimestarikoulutusta. Kaikkialla hämmästellään, miten paljon pienestä maasta tulevat kapellimestarit ovat vallanneet kansainvälistä orkesterikenttää, ja uusia kykyjä vain ilmestyy. Vaikutusvaltainen brittiagentti löytää haastattelussamme selityksiä sille paitsi mallikkaasta koulutuksesta myös tiheästä orkesteriverkostosta, joka antaa lahjakkuuksille mahdollisuuden nousta esiin ja saada kokemusta. Eivät nämä ylpeydenaiheet tyhjästä synny vaan rikkaasta kasvualustasta. Eli siitä, jota nyt ollaan murentamassa.

Jokainen huippukapellimestari tarvitsee sytykkeensä jo ennen kuin ammatti on käynyt mielessäkään. Se saadaan klassisen musiikin mestariteoksista innostumalla ja soittamalla orkestereissa yhdessä muiden kanssa. Tähän on Suomessa vain niukalti mahdollisuuksia. Ainut valtakunnallinen nuorten sinfoniaorkesteri, Vivo, sinnittelee vailla pysyvää rahoitusta. Suurimmissa musiikkiopistoissa on toki tasokasta orkesteritoimintaa, mutta ei läheskään kaikissa. Vapaat soittokunnat ovat paljolti huvenneet. Suuri osa ammattikorkeakoulujen musiikin yksiköistä on liian pieniä saadakseen aikaiseksi minkäänlaista orkesteria, kun yhteys alempiin asteisiin on katkaistu.

Kapellimestariluokka on hyvä esimerkki siitä, mitä huippumuusikoiden koulutukseen tarvitaan: korkeita päämääriä, omistautuneisuutta ja resursseja. Musiikkiopistoissa kiva harrastaminen on nykyisin keskeisempää kuin tavoitteellinen taitojen hiominen huippuunsa. Erityislahjakkuudet uhkaavat jäädä vaille tarvitsemaansa huomiota. Säätiörahoituksen ja muusikoiden aktiivisuuden varassa toimivat soitinakatemiat ovat olleet monelle pelastuksena. On ihmeellistä, että näin keskeinen työ on jäänyt yksityisten avustusten varaan, sillä kehutun musiikkioppilaitosjärjestelmän ytimenä on pidetty julkista rahoitusta.

Huonosta alan ymmärryksestä kertoo poliitikkojen halu lopettaa koulujen musiikkiluokkia segregaation estämisen nimissä. Musiikin oppiminen tarvitsee sosiaalisen ympäristönsä – innostavat ja sparraavat kaverit. Jos tasapäisyyden ihanteet voittavat laadun arvostuksen ja sen vaatiman ponnistelun, ”klassisen musiikin ihmemaa” on kohta muisto vain.

Harri Kuusisaari

 

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia